Toinen luku

Sukukokous Bruno Rygseckin salissa. – Komisario Palmu esiintyy lampaana suden turkissa. – Bruno Rygseck kuolee lopullisesti ja Aimo Rykämö ottaa ryypyn. – Luulen saapuneeni Pompeijiin. – Batler esiintyy kertojana ja komisario Palmu tekee yllättävän johtopäätöksen. – Kokki ja minä jäämme pois kärryiltä.

Sali oli valoisa ja komea. Sen leveistä ikkunoista avautui näköala puutarhaan talon taakse. Myös siltä puolelta eristi muuri puutarhan ulkomaailmasta. Mutta muurissa oli pieni, köynnösten reunustama portti, josta hiekkatie johti taloon. Mainitsen sen jo tässä yhteydessä, koska sillä tuli olemaan tietty merkityksensä kertomuksen kulkuun.

Sisään astuessani kohdistui huomioni tietenkin ensimmäiseksi itse saliin ja siellä oleviin ihmisiin.

Sali oli mukavasti ja ylellisen huolimattomasti kalustettu. Siellä oli houkuttelevia nojatuoleja, sohva, pikkupöytiä, tupakkatelineitä, pyörillä liikkuva tarjoilupöytä lukuisine pulloineen, komea radio ja seinissä lukuisia värikkäitä tauluja. Mutta päivänvalossa ja tarkemmin katsoessa juorusivat tahrat kalliissa matossa ja lasien kiiltäviin puupintoihin jättämät renkaat, huolimattomuudesta ja huonosta elämästä. Hehkumaan unohtunut savuke oli polttanut mustan juovan ruusupuisen pöydän pintaan ja muuan tuoli oli rakoillut liitoksissaan, ikään kuin sitä olisi paiskeltu pitkin lattiaa.

Huoneessa oli lukuisia ihmisiä, mutta silti siellä vallitsi painostava äänettömyys. Kaikkien katseet kohdistuivat komisario Palmuun umpimielisinä, pidättyvinä, ikään kuin uhmaavina. Olin vaistoavinani huoneen ilmapiirissä jotakin poikkeuksellisen jännittynyttä ja uh-kaavaa.

Luettelen nyt henkilöt siinä järjestyksessä kuin he osuivat silmiin.

Salin sivuseinää hallitsi iso taulu, jossa kolme naista poimi omenoita puusta jostakin syystä ilman pienintäkään verhoa alastomuutensa peittona. Päättävästi selin siihen kääntyneenä istui salin epämukavimman tuolin reunalla jäykässä asennossa vanha nainen. Ja niinkuin taulu omalla tavallaan hallitsi seinää, niin hän hallitsi omalla tavallaan koko sitä puolta huoneesta.

Hänellä oli päällysvaatteet yllään ja päässä kulunut musta hattu. Luisevassa kourassaan hän puristi sateen-varjoa, joka oli lyhyt ja paksu kuin sotanuija, ja jalassa hänellä oli läskipohjaiset kävelykengät. Hänen pukunsa vanhuuttaan kellertävä pitsikaulus ulottui luisevaan, jäykkään leukaan asti kuin panssari. Hatun alta näkyvät hiukset olivat harmaat, mutta vielä verraten rypyt-tömistä kasvoista katsoivat yllättävän suuret ja ulkonevat, ilmeettömän siniset silmät. Hän loi arvostelevan katseen ensin Palmuun ja sitten ohimennen minuun.

»Vihdoinkin!» hän sanoi ja koputti kiivaasti sateen-varjonsa kärjellä lattiaan.

Hän oli vanhaneiti Amalia Rygseck, vanhan ukko Rygseckin ainoa tytär, joka omisti neljäsosan Rykämön konsernin osakkeista. Mutta se ei ollut tehnyt häntä on-nelliseksi, sen näki heti hänestä.

Samalla puolella huonetta, mutta turvallisen välimatkan päässä hänestä istui mukavassa tuolissa ja mu-kavassa asennossa, silkkiverhoinen sääri toisen päälle kohotettuna, vielä verraten nuori nainen. Hän oli huomattavan kaunis ja huomattavan taitavasti maalattu ja hänen hartioitaan verhosi ilmeisen ylellinen minkkistoola. Hän oli täyteläinen ja solakka, mutta hänen tumman-harmaitten silmiensä yllättävää kovuutta lievensi eräänlainen odottava, kylmäverinen uteliaisuus, kun hän katsoi Palmuun.

Hän oli Brunosta erossa elävä rouva Rygseck ja nähdessäni hänen silmänsä tunsin vaistomaisesti, että mi-näkin mieluummin olisin elänyt erossa hänestä.

Tyttö – Airi Rykämö – oli ponnahtanut seisomaan astuessamme sisään ja katsoi meihin kiivaasti hengittäen, pelästynein, onnettomin silmin. Veli nousi myös is-tuimeltaan ja tarttui kevyesti kädellään häntä ranteesta kuin pidättääkseen häntä. Heistä molemmista näki heti, että he kuuluivat yhteen, olivat veli ja sisar. Mutta jos Airi Rykämö niin sanoakseni oli kuin keväinen sunnuntaipäivä, niin Aimo Rykämö puolestaan ainakin tänään vas-tasi ruumiillistunutta maanantaiaamua. Hänen savuketta pitelevät sormensa vapisivat, kasvot olivat kalpeat ja laikukkaat ja koko olemuksesta kuvastui mitä selvimpänä paha omatunto, fyysillinen ja moraalinen kohmelo.

Sinänsä he molemmat olivat kauniita lapsia. Heidän jäsenensä olivat pitkät ja solakat, kasvojen iho sileä ja hoidettu, molemmilla oli ruskeat silmät kauniisti kaartuvien kulmien alla. Tytön yllä oli yksinkertainen konttoripuku, jonka kaulus ja hihansuut olivat valkoiset, ja tunsin, että mielelläni tahtoisin palvella samassa konttorissa kuin hän. Hänen olemuksessaan oli jotakin valpasta ja älykästä, vaikka hän nyt olikin hyvin onneton. Poika sen sijaan ei vaikuttanut nerolta nykyisessä tilassaan. Hän oli juuri sellainen nuorukainen, jota hyvän toverin tekee mieli ravistella, mutta jolle samalla pakosta täytyy antaa anteeksi paljon hänen hyvänahkaisuutensa tähden. Hyvänahkainen poika, joka on sortunut huonoille teille, tämä arvostelma suorastaan huusi hänen olemuksestaan syksyisenä maanantaiaamuna.

Ikkunan luona, selin huoneeseen, seisoi kookas, le-veähartiainen mies tuijottaen ulos syksyn harmauteen. Nyt hän kääntyi hitaasti ja levollisesti ja katsoi muista välittämättä suoraan Palmuun. Hän oli melkein yhtä pit-kä kuin minä – ja se on aika paljon. Hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja avoimet ja hänen olemuksessaan oli ensi hetkestä alkaen jotakin turvallista ja luottamusta herättävää. Ehkä parhaiten kuvaan häntä sanomalla, että hän ulkomuodoltaan oli juuri sellainen tarmon ja toimen mies, johon nuoret tytöt rakastuvat. – Mutta – ja kuta enemmän häntä katseli, sitä suuremmaksi muodostui tuo mutta —. Hänen ryhtinsä oli liian jäykkä, lii-an tärkeä niin nuorelle miehelle. Oli kuin hän liian raskaasti olisi joutunut raivaamaan itselleen oman tien ja liian varhain joutunut vastuunalaiselle paikalle olemaan ehdottomasti varma itsestään ja siksi perin herkästi vainuten ivaa tai arvostelua muiden taholta. Häneltä puut-tui aivan ilmeisesti sovittavaa huumorintajua ja se teki varmasti hänen elämänsä vaikeaksi. Jos hänen kehityksensä jatkuisi samalla tavoin, tulisi hänestä varmaan myöhemmällä iällään varsin sietämätön ihminen.

Hän oli insinööri Vaara, Rykämön konsernin apulaisjohtaja ja johtaja Rygseckin luottamusmies. Hän astui nyt ikkunan luota keskilattialle ja otti pelkällä ryhdillään asiain johdon ja tilanteen hallinnan käsiinsä.^[18]

»Poliisilaitoksesta?» hän sanoi kysyvästi ja hieman alentuvasti kuin auttaakseen Palmua alkuun.

Tiesin hyvin, että Palmu oli jo ehtinyt mielessään valokuvata koko huoneen ja jokaisen siinä olevan henkilön ja muodostaa näistä oman käsityksensä. Mutta ulkonaisesti hän seisoi salin ovella hajamielisen epävarmana tirkistellen, kuin koko lihavalla olemuksellaan pyytäen anteeksi tunkeutumistaan sisään ja häveten joutumistaan näin hienoon seuraan.

»Niin – tuota —», hän änkytti, »olen komisario Palmu – apulaiseni – tulen täällä sattuneen ikävän ta-paturman vuoksi – tietysti vain pelkkä muodollisuus, mutta pitäisi varmaan laatia jonkinlainen pöytäkirja.»

Insinööri Vaara katsoi hieman säälivästi häneen ja hengähti pitkään herpautuen jännittyneestä asennostaan. Vanhaneiti Rygseck hymyili itsekseen ja painautui taas mukavampaan asentoon. Neiti Rykämö huokasi ja helpottui, kuin paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Veli hellitti hänen ranteensa ja istahti veltosti entiselle paikalleen. Aivan niin! He kaikki olivat odottaneet jota-kin muuta, he olivat pelänneet.

Insinööri Vaara huomautti suojelevasti, että he kaikki olivat jääneet odottamaan tiedonantoa sairaalasta. Poliisille ilmoittaminen oli ehkä ollut ennenaikainen toimenpide, mutta haluttiin varmistautua ja niin edespäin.

»Anteeksi», sanoi Palmu hämillisesti ja onnistui todella punastumaan. »Jos saan keskeyttää, meillä on sellainen tapa, että minun pitäisi saada muistiin läsnäolijain henkilötiedot ja aika, jolloin kukin saapui tänne. Ehkä saanen tehdä muutamia kysymyksiä ja apulaiseni tässä merkitsee vastaukset muistiin.»

Otin esille muistiinpanolehtiöni, kumarsin Amalia Rygseckille ja uskalsin istuutua pöydän ääreen voidakseni paremmin kirjoittaa. Palmu aloitti kyselynsä mahdollisimman hienovaraisesti koettaen saada kaiken mahdollisimman vähän muistuttamaan kuulustelua.

Nimi, ikä, arvo tai ammatti, osoite ja niin edespäin. En välitä kopioida suoraan muistiinpanojani, vaan luettelen seuraavassa tässä ensimmäisessä kuulustelussa esiintulleet faktat:

Vanhaneiti Amalia Rygseck saapui taloon arviolta klo 9.35. Hänen mukanaan oli rouva Rygseck. Hän oli käskenyt Batlerin heti herättää isäntänsä. Batler oli vastaan in-tettyään^[19] mennyt yläkertaan ja palannut ilmoittaen, että herra oli luvannut tulla alakertaan otettuaan kylpynsä ja pukeuduttuaan. Molemmat naiset jäivät odottamaan saliin.

Rouva Alli Rygseck vahvisti nämä tiedot.

Insinööri Erik Vaara oli saapunut täsmälleen klo 9.45. »Tiesin, että Bruno nousee joka aamu neljännestä vailla kymmenen.» Batler oli sanonut isäntänsä menneen jo kylpyyn ja tulevan kohta. Insinööri oli jäänyt saliin odottamaan naisten seurassa.

Ylioppilas Aimo Rykämö oli saapunut noin klo 10. »Ehkä vähän ylikin, helkkaristako minä sen tietäisin?» Batler oli tarjonnut hänelle ryypyn ja hänkin oli jäänyt saliin odottamaan.

Konttoristi Airi Rykämö oli saapunut vasta noin klo 10,20. Silloin oli onnettomuus jo todettu. Hän oli saanut turhaan soittaa ovikelloa kauan aikaa. Insinööri Vaara oli vihdoin avannut hänelle oven tullessaan kylpyhuoneesta soittamaan hallin puhelimesta ja parilla sanalla maininnut, mitä oli tapahtunut.

Hovimestari Veijonen, liikanimeltä Batler, entinen tarjoilija, oli palvellut talossa kolmatta vuotta. Hän oli aa-mulla noussut varhain siistiäkseen salin, sillä illalla oli ollut myöhään vieraita. Hän oli koputtanut isäntänsä hereille vanhaneiti Rygseckin vaatimuksesta ja avannut oven insinööri Vaaralle ja Aimo Rykämölle. Vihdoin vanhaneiti oli hermostunut odottamiseen. Hänen vaatimuksestaan Batler noin klo 10.15 oli mennyt yläkertaan, mutta Bruno-herra ei vielä ollut palannut kylpyhuoneesta. Hän oli tullut hieman levottomaksi ja mennyt alas koputtamaan kylpyhuoneen oveen. Kukaan ei vastannut ja ovea koettaessaan hän oli havainnut sen olevan sisäpuolelta lukossa. Silloin hän oli tullut hyvin levottomaksi ja palannut kiireesti saliin. Insinööri Vaara, Aimo-herra ja hän olivat kolmisin lähteneet kylpyhuoneen ovelle, murtaneet oven ja nähneet Bruno Rygseckin makaavan vedessä kylpyaltaassaan kylpytakki yllä, kasvot alaspäin. Yhteisvoimin he olivat nostaneet hänet ylös ja aloittaneet tekohengityksen insinööri Vaaran ohjeitten mukaan. Heti saatuaan tekohengityksen alulle oli insinööri Vaara mennyt soittamaan lääkärille. Ambulanssi oli saapunut noin klo 10.40.

Insinööri Vaara vahvisti nämä tiedot. Hän lisäsi soittaneensa ensin Rygseckien perhelääkärille, tämän neuvosta hälyttäneensä ambulanssin ja sitten Batlerin kanssa neuvoteltuaan soittaneensa myös poliisilaitokselle ilmoittaakseen tapahtumasta. Hänen käsittääkseen ei mitään toimenpiteitä ollut laiminlyöty pikaisen avun saamiseksi. Hän oli nuoruudessaan oppinut tekohengityksen antamisen.

Aimo Rykämö vahvisti edelliset tiedot.

Miten oli mahdollista, että he kaikki sattuivat ole-maan täällä tänä aamuna? Miksi he olivat tulleet? Neiti Amalia Rygseck aloitti torjunnan: »En ymmärrä, mitä se tähän asiaan kuuluu! Minulla oli yksityistä asiaa Brunolle eikä poliisilla ole sen kanssa mitään tekemistä!»

Hän ei sanonut sitä varsinaisesti hyökkäävään sävyyn, vain eräänlaisena jäätävänä toteamuksena ja samalla ojennuksena tunkeilevalle Palmulle. Seurauksena oli, että kaikki muutkin stereotyyppisesti vetosivat yksityisasioihin, jopa Aimokin. Hänellä tosin oli jo kielellään jokin avomielinen tunnustus, mutta hän tuli vilkaisseeksi Amalia-tätiinsä ja vaikeni äkkiä.

Tällä tavoin joutui kuulustelu kuolleeseen pisteeseen. Ja syntyi painostava vaitiolo. Luonnolliseksi ja melkeinpä yksitoikkoiseksi kehittynyt kyselytunnelma kiristyi äkkiä. Hiljaisuutta kesti vain tuokion, mutta uudelleen ehti mi-nussa vahvistua vaikutelma, että tässä talossa oli enemmän salattavaa kuin pinnalta katsoen saattoi arvata.

Sitten kilahti hallin puhelin keskellä hiljaisuutta niin räikeästi, että kaikki säpsähtivät. Satuin juuri silloin katsomaan Airi Rykämöä, hän kalpeni ja kädet vavahtivat rajusti.

Batler astui hillityn äänettömästi vastaamaan, mutta insinööri Vaara torjui hänet tieltään ja pääsi parilla harp-pauksella puhelimen luokse. Puhelu oli aivan lyhyt. Hitaasti astuen, eteensä kuin jonnekin näkymättömään tuijottaen, hän palasi saliin. Jännitys salissa oli niin sietämätön, että selkäpiitäni karmi.^[20]

»Sairaalasta soitettiin», sanoi insinööri Vaara koettaen tehdä äänensä niin tunteettomaksi kuin mahdollista.

»Niin – ei ole toivoa enää. Bruno on kuollut. Hän oli kuollut luultavasti jo nostaessamme hänet vedestä.»

Kaikki nousivat vaistomaisesti seisomaan hetken vakavuuden pakottamina. Sitten Amalia Rygseck risti kätensä sateenvarjonsa kahvan ympärille ja sanoi levollisesti kummallisen lauseen:

»Bruno vältti maallisen tuomarin, mutta taivaan tuomiota hän ei vältä^[21].» Hän loi hitaasti katseensa vuorotellen kuhunkin läsnäolijaan ja jatkoi painokkaasti: »Minä toivon rauhaa hänen onnettomalle sielulleen!»

Mutta hänen sävynsä sanoi sanoja selvemmin, ettei hänen hyvä toivomuksensa todennäköisesti voinut enää paljon tähän asiaan vaikuttaa ja että Bruno tästä lähtien oli katsottava kadotetuksi.^[22]

Airi Rykämö kohotti kädet rinnalleen silmät pelosta mustina ja kuiskasi kauhistuneesti: »Voi, täti —!»

Eroava rouva Rygseck kohotti maalattuja, kauniita kasvojaan ja kuiskasi itsekseen: »Voiko se tosiaan olla totta?» Hänen katseensa tähtäsi kuin uuteen, kauniiseen tulevaisuuteen ja äänessä oli samalla kertaa huojennusta ja yllättymistä.

Nuoriherra Aimo Rykämö käytti tilaisuutta hyväkseen kaikkien huomion ollessa kohdistuneena insinööri Vaaraan ja Amalia-tätiin, täytti salavihkaa lasin vieressään olevalla tarjoilupöydällä ja kulautti kenenkään huomaamatta ryypyn. Mutta hän oli luonnottoman kalpea ja kädet vapisivat armottomasti.

* * *

Havaittuaan, ettei kukaan aikonut enää sanoa mi-tään, otti Palmu johdon käsiinsä. Hänen ryhtinsä suoristautui, silmiin tuli terävä ilme ja hän sanoi huomattavasti muuttuneella äänellä:

»Kokki, pidä huolta, että ruumis noudetaan ruumiinavausta varten. Minä tutustun nyt tapaturmapaikkaan. Ja minun on pakko huomauttaa, että kukaan ei saa toistaiseksi ilman minun lupaani poistua talosta.»

Salissa syntyi hämmentynyt, vastustava sorina, mutta Palmu katkaisi sen komentamalla terävästi: »Batler! Te seuraatte mukana!» Hän astui ulos salista työntäen Batlerin edellään, ja kaikki jäivät tuijottamaan meidän jälkeemme tyrmistyneinä Palmun äkillisestä muodonvaihdoksesta. Suljin hienotunteisesti oven jäljessämme antaakseni heille aikaa rauhoittua vaikutelmasta, että susi oli viskannut lampaanvillat hartioiltaan^[23].

Kokki meni hallin puhelimen ääreen, ja Batler opasti Palmun ja minut hallista takan vieressä olevasta sivuovesta portaita alas kellarikerrokseen. Jouduimme yksinkertaiseen välikköön, jota valaisi maan tasalta, ristikon suojelemasta ikkunasta tuleva valo ja josta toiset portaat veivät yläkertaan. Väliköstä alkoi kapeahko käytävä, joka päättyi talon taakse johtavaan takaoveen. Aivan yläkerrasta laskeutuvien portaiden vastapäätä oli seinäsyvennyksessä kylpyhuoneen ovi.

Nyt ovi oli runneltu ja raollaan, puu oii halkeillut saranoiden ja kädensijan kohdalta ja lattialle oli karissut valkoisia maaliliuskoja.

Sähkönappula oli ulkopuolella oven vieressä. Batler kiersi valon palamaan, sysäsi oven auki ja väistyi sivuun sanoen lakoonisesti: »Kylpyhuone!»

Ensimmäinen mielikuva astuessamme sisään oli Pompeiji^[24].

Sillä vaatimaton sana kylpyhuone oli tosiaan harhaanjohtava. Paremminkin tämä huone oli ylellinen pie-noisuimahalli. Seinät, lattia ja katto oli muurattu hohtavista kaakelilevyistä. Lasilevyjen takana katonrajaa kier-tävät vahvat sähkölamput valaisivat huoneen huikaisevan kirkkaaksi. Lattiaan upotettu allas oli mitoiltaan suunnilleen kaksi kertaa kolme metriä. Sen seinämään kiinnitetyt, välkkyvät metallitikkaat johtivat pohjaan. Nyt allas oli tyhjä.

Oven vieressä oli pesuallas hanoineen ja sen kohdalla kattoon asti ulottuva kuvastin. Sivuseinään kiinnitetyillä lasilevyillä oli kokoelma hopeakahvaisia harjoja ja kampoja, metallipurkkeja ja erilaisia pulloja. Koukuista riippui paksuja ja lämpimiä, karkeita ja ohuita pyyhkeitä. Erillään niistä riippui läpimärkä, tummanpunainen kylpytakki, josta yhä pisaroi hitaasti lattialle vettä, niin että sen alle oli muodostunut vähäinen lätäkkö. Mutta muuten huone oli kuiva ja siisti.

Altaan toisella puolella oli joustava leposohva irtopäällyksineen ja sen jalkapäässä suurikupuinen alppiaurinkolamppu.