Neljäs luku

Batler on varma asiastaan, mutta insinööri Vaaralla on huono muisti. – Amalia Rygseck harjoittaa kulttuurikritiikkiä. – Mistä kaikesta, kuolema Brunon pelasti. – Amalia-täti puristaa insinööri Vaaran kättä ja komisario Palmu etsii erästä langanpätkää. – Aimo Rykämö väittää ystäviään böbeiksi ja rouva Rygseck myöntää olevansa lapseton. – Bälter yllätetään kaivamassa hautaa.

Seurasi tuokion hämmästynyt äänettömyys. Sen keskeytti ensimmäiseksi Aimo Rykämö. »Palaa valo, palaa valo!» hän toisti. »Tietysti kylpyhuoneessa palaa valo. Eihän Bruno pimeässä kylpenyt.»

»Siinä juuri on asian ydin», selitti Palmu lempeästi. »Batler kiersi sähkönappulaa, mutta siitä huolimatta valo palaa kylpyhuoneessa.»

»Älkää nyt olko böbi, hyvä mies!» sanoi Aimo Rykämö ravistaen suopeasti päätään. »Tietysti valo paloi kylpyhuoneessa, koska Batler kiersi sähkönappulaa. Siinä juuri on vitsi koko sähkö valaistuksessa! Kun kiertää sähkönappulaa, niin valo syttyy palamaan, hah-hah!»

Mutta insinööri Vaara ei nauranut. Syvät rypyt olivat painuneet hänen otsaansa ja hänen kasvonsa olivat kuin hetkessä laihtuneet. Myös Batler oli kohottanut valppaasti katseensa.

»Juuri niin, Batler», sanoi komisario Palmu myötätuntoisesti. »Te kiersitte vaistomaisesti sähkönappulaa, niinkuin olette tottunut tekemään joka aamu mennessänne kylpyhuoneeseen ja poistuessanne sieltä. Jokainen, joka on tottunut siihen, että sähkönappula on kylpyhuoneen ulkopuolella oven vieressä, tekee vaistomaisesti niin. Mutta siitä huolimatta valo paloi kylpyhuoneessa, kun törmäsitte sisään.»

Insinööri Vaaran itsehillintä petti. »Kirottua lörpötystä!» hän kivahti. »Minä en nähnyt Batlerin kiertävän sähkönappulaa, kun mursimme oven.»

»Mutta Batlerhan kiersi sähkönappulaa», vastusti Aimo Rykämö innokkaasti. »Ihan varmasti hän kiersi sähkönappulaa juuri silloin, kun potkaisit oven auki. Muistan sen aivan hyvin nyt, kun muistelen.»

Suonet pullistuivat hiukan insinööri Vaaran ohimoissa, kun hän astui aivan Aimo Rykämön eteen, katsoi tiukasti häntä silmiin ja sanoi merkitsevän painokkaasti: »Aimo, älä ole niin kirotun hullu, että hourailet tuollaista. Kaikkihan oli silloin yhtä ainoata mylläkkää. Sinäetnähnyt Batlerin kiertävän sähkönappulaa.»

»Mutta minä näin, ihan selvästi näin», vastusti Aimo Rykämö loukkautuneena. »Totta kai sen tiedän, kun itse näin.»

»Batler!» sanoi komisario Palmu terävästi. »Käsitätte varmaan, mistä on kysymys. Kiersittekö sähkönappulaa insinööri Vaaran potkaistessa oven auki? Harkitkaa tar-kasti.»

Batler tuijotti kuin hypnotisoituneena suoraan Palmuun. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat.

»Herra komisario», hän sanoi matalalla, kiristyneellä äänellä. »Vanhasta tottumuksesta kiersin vaistomaisesti sähkönappulaa. Juuri silloin en tullut lainkaan ajatelleeksi, mitä se merkitsi.»

»Mutta mitä se sitten merkitsee?» tulistui Aimo Rykämö kysymään. »En lainkaan tajua, mitä te oikein jaarittelette. Sähkönappula sinne tai tänne, te puhutte siitä aivan kuin koko maailma tuossa paikassa menisi kumoon sen takia.» Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan häneen, sillä insinööri Vaara meni Batlerin luokse ja las-ki kätensä hänen olkapäälleen.

»Hyvä Batler!» hän sanoi vetoavasti. »Olimme kaikki jännityksestä hermostuneita, kaikki oli pelkkää mylläkkää, teidän on mahdoton muistaa tarkasti tuollaista vähäpätöistä pikkuseikkaa. Tästä seuraa vain rettelöitä, kuulustelu toisensa jälkeen, ikävyyksiä meille kaikille, niin, Batler, ei vähimmin teille itsellenne. Luuletteko to-siaan voivanne vannoa, että kiersitte sähkönappulaa?»

Batler katsoi ensin häneen, sitten Palmuun. »Kyllä, insinööri», hän sanoi järkähtämättömän kohteliaasti, »voin vannoa, että kiersin sähkönappulaa.»

Vaara nykäisi äkkiä kätensä hänen olkapäältään.

»Ahaa, te olette sellainen, Batler!» hän sanoi ilkeästi korostaen. »Hyvä on! Mutta pelkään, että itse joudutte eniten tästä kärsimään. Tiedän teistä ja menneisyydestänne yhtä ja toista. Ja sattumalta muistan aivan varmasti, että ette kiertänyt sähkönappulaa. Olen hyvin huvittunut näkemään, kumman todistus painaa enemmän vaa’assa, teidän vai minun. Sillä olen aivan varma, että myös Aimo tarkemmin harkittuaan yhtyy minuun todistukseeni.»

»Mutta Erik-hyvä!» aloitti Aimo Rykämö kärsivästi. »En lainkaan jaksa käsittää —»

Hänen lauseensa keskeytyi, sillä kaikkien katseet kohdistuivat halliin vieviin portaisiin. Vanhaneiti Amalia Rygseck tuli sieltä ryhdikkäänä, leuka pystyssä ja hänen kiivaista askeleistaan ja ilmeistään näki huonokin havannoitsija, ettei hän suinkaan ollut hyvällä tuulella.

»Insinööri Vaara!» hän sanoi. »Mitä tämä merkitsee? Lähetin teidät tänne kiirehtimään poliisia, ja sen sijaan te jäätte itse tänne aikaanne kuluttamaan. Minun on päästävä kotiin, minun on hankittava surupuku ja -harso. Minun on neuvoteltava veljeni kanssa hautauksesta. Minulla on tuhat asiaa toimitettavana ja täällä vain lorvaillaan.»^[43]

Hän kääntyi Batlerin puoleen ja tökkäsi häntä vat-saan sateenvarjollaan. »Ja Batler! Teillä ei ole täällä mi-tään tekemistä. Sitä paitsi hautakaan ei vielä ole valmis. Tahdon nähdä sen, ennen kuin lähden.»

»Heti, neiti, aivan heti!» sanoi Batler.

»Hauta —?» sanoi komisario Palmu.

»Mutta Batler —», yritti insinööri Vaara.

»Suu kiinni!» sanoi Amalia Rygseck.

Ei ollut epäilystäkään, että hän oli ottanut toistaiseksi johdon käsiinsä. Palmu kohautti avuttomasti olkapäitään ja nyökkäsi Batlerille, joka luisui äänettömästi tiehensä.

»Täällä on vieraita!» huomautti neiti Rygseck tylysti ja osoitti sateenvarjollaan neiti Vannetta.

»Neiti Vanne», sanoi Palmu ja lisäsi vaistomaisesti: »Vuorineuvos Vanteen tytär.»

Amalia Rygseck suvaitsi aavistuksen verran hymyillä. »Muistan nähneeni ohimennen teidät eilen illalla, kun Bruno käyttäytyi niin epämiellyttävästi. Entä tämä herra? Mitä hän täällä tekee?»

Kirjailija Laihonen kavahti taaksepäin sateenvarjon tieltä.

»Kirjailija Laihonen on sattumalta joutunut paikalle —», aloitti Palmu, mutta nyt oli vanhanneidin vuoro peräytyä askel.

»Kirjailija Laihonen!» hän sanoi eikä hänen äänensä kuvastanut ainakaan iloista yllättymistä. »Kulttuurikriitikko!» Kirjailija Laihonen kumarsi hämillään. Vanhaneiti tuumi tuokion.

»Olen lukenut erään kirjanne!» hän sanoi sitten.

»Todellakin?» ilahtui Laihonen ja koetti hymyillä.

»Ja luettuani poltin sen!» kertoi vanhaneiti tyynesti. Hän tuijotti Laihoseen ja hetki hetkeltä kummeksivampi ilme kohosi hänen kasvoihinsa. »Tuollainen pieni hyypiö!» hän sanoi sitten puoliääneen melkein lempeästi ja hänen puolustuksekseen voi sanoa, ettei hän luultavasti tiennyt puhuvansa ääneen.

Kirjailija Laihonen hätkähti rajusti, punastui ja alkoi hermostuneesti hypistellä silmälasejaan luoden apua anovan katseen komisario Palmuun. Neiti Vanne puristi ystävällisesti hänen käsivarttaan ja hymyili hänelle kuin osoittaakseen, ettei hänen arvolleen sopinut kiinnittää huomiota tuollaisen vanhan linnunpelättimen sanoihin.

Vanhaneiti muisti asiansa ja kääntyi äkeästi Palmun puoleen. »Kuulkaahan, hyvä mies!» hän sanoi. »Mitä te oikeastaan täältä enää haette?»

Komisario Palmu katsoi häneen ja vilkaisi sitten arvostelevasti kylpyhuoneen oveen. »Tällä hetkellä haen lähinnä noin seitsemänkymmenen sentin pituista langanpätkää?» hän sanoi kunnioittavasti.

Amalia Rygseck hätkähti, hänen ulkonevat silmänsä pullistuivat entistä enemmän ja koko hänen varmuutensa järkkyi. »Mies on mielenvikainen!» hän parahti pelästyksestä kimeällä äänellä.

Minulla ei myöskään ollut aavistusta Palmun sanojen tarkoituksesta, mutta Kokin silmissä näin valpastuvan ilmeen ja hän nyökkäsi itsekseen päätään.

»Ja asioiden tässä vaiheessa», jatkoi Palmu tyynesti, »minun on myös saatava selville, miksi täällä juuri tänä aamuna on näin ihmeteltävä väenkokous. Mitä asiaa esimerkiksi insinööri Vaaralla oli herra Rygseckille?»

Insinöörin kasvot vavahtivat ja kädet puristuivat nyrkkiin. Oli ilmeistä, ettei hän enää voinut eikä tahtonut hillitä itseään. »Ei niin, että se lainkaan kuuluisi teihin, komisario», hän sanoi vihasta vapisevalla äänellä, »mutta minulla ei ole mitään salattavaa! Ja siksi voin mielihyvin kertoa, että tulin tänne tänä aamuna iskeäkseni Bruno-herran leuan sijoiltaan, muuratakseni hänen silmänsä umpeen, sanalla sanoen, antaakseni hänelle sellaisen selkäsaunan, että hän kerrankin muistaisi saaneensa. Riittääkö?»

Tuskin sanat olivat kajahtaneet loppuun, kun Amalia Rygseck välittömän tunteensa pakottamana astui hänen luokseen, ojensi hänelle luisevan petolinnunkouransa ja sanoi kasvot hymyyn sulaen: »Insinööri Vaara! Sallikaa paljon kärsineen vanhan naisen puristaa kättänne. Te olette kunnian mies!»

Ja hän ravisti lämpimästi insinööri Vaaran hämmästyksestä herpaantunutta kättä. Mutta Palmu halusi käyttää hyväkseen Vaaran avomielistä mielentilaa.

»Te tulitte taloon klo 9.45, insinööri Vaara!» hän sanoi toteavasti. »Miten kulutitte aikanne odottaessanne herra Rygseckiä?»

Insinööri katsoi kysyvästi Amalia Rygseckiin. Kysymys ei ilmeisesti ollut hänelle mieluinen. Mielenkuohu alkoi talttua ja hän palasi varovaiseen, harkitsevaan sävyynsä. »Batler sanoi tullessani isäntänsä jo nousseen ja men-neen kylpyyn», hän aloitti epäröivästi. »En ole tottunut täysin luottamaan Batlerin sanoihin. Sitä paitsi asiani oli yksityistä laatua, eikä minulla ollut halua tavata muita ihmisiä. Niinpä menin suoraan yläkertaan ravistaakseni Brunoa niskasta, mutta hän ei ollut enää makuuhuoneessaan. Siksi palasin alakertaan ja menin saliin odottamaan. Ehkä – ehkä pelkäsin hieman omaa kiivauttani.»

»Entä miten kauan arviolta viivyitte tällä matkalla?» kysyi Palmu itsepintaisesti.

Insinööri Vaara tuumi, punastui hieman ja epäröi jälleen ilmeisesti. »Luullakseni kymmenisen minuuttia», hän tunnusti vastahakoisesti.

»Hm», arveli Palmu ja kohotti kulmakarvojaan.

»Olitteko tosiaan niin kauan poissa?» kysyi vanhaneiti Rygseck hieman kummastuneena sekaantuen keskusteluun. »Eipä silti, Alli-rouvalla ja minulla oli siksi tärkeää keskusteltavaa, että aika saattoi kulua huomaamatta.»

»Rohkenenko kysyä —?» aloitti Palmu anteeksipyytävästi

Amalia Rygseck seivästi hänen katseellaan. »Koska kerran olemme näin pitkällä, tahdon olla yhtä suora kuin insinööri Vaara. Ei ole mitään syytä salata, että Alli – hm – rouva Rygseck ja minä neuvottelimme parhaasta ja nopeimmasta menettelytavasta Brunon saattamiseksi holhouksen alaiseksi! Sitä varten pyysin hänet mukaani tänä aamuna Brunoa tapaamaan. Aioimme viimeisen kerran hyvällä saada Brunon suostumaan laitoshoitoon.»

Se oli nyt sanottu ja hän katsoi voitonriemuisesti ympärilleen.

»Mutta täti —!» sanoi Aimo Rykämö soimaavasti.

»Suu kiinni, Aimo! Sinulla ei ole mitään syytä puolustella Brunoa. Pidä vain itse varasi!»

Komisario Palmu puuttui puheeseen: »Insinööri Vaara oli siis kymmenisen minuuttia poissa ja palasi sit-ten saliin. Liikkuiko kukaan hallissa sinä aikana?» hän kysyi kärsivällisesti.

»Salin ovi oli kiinni, hallista tuli kylmää!» selitti van-haneiti jäykästi. »Sitä paitsi keskustelimme, niinkuin jo sanoin. Minä ainakaan en kuullut mitään. Mutta miksi sitä kysytte?»

Insinööri Vaara ei voinut enää hillitä maltittomuuttaan. »Komisario Palmu!» hän sanoi kylmästi. »Lienen jo selittänyt käyntini tarkoituksen ja kaiken muun, mitä minulta voitte vaatia. Minun on nyt ehdottomasti jouduttava konttoriin! Hyvästi!»

Hän kumarsi nopeasti ja kääntyi lähteäkseen. Mutta Palmu kiirehti pidättämään häntä. »Seis!» hän huudahti. »Pieni hetkinen vielä. Sanoin jo etsiväni erästä langanpätkää. Nyt olisi oman itsenne kannalta selvintä, jos an-taisitte apulaiseni tarkastaa taskunne, ennen kuin lähdette. Sen jälkeen minulla ei ole mitään poistumistanne vastaan.»

Kysymyksen vaikutus oli yllättävä. Insinööri Vaara punastui ensin vihasta, mutta sitten hänen kasvonsa kalpenivat siinä määrin, että niiden pohjan harmaus paistoi luonnottamana ihon ruskeutta vasten. »Se – se on loukkaus!» hän änkytti vihdoin epävarmasti. »Saatte – saatte vielä vastata tästä. Luulen, että tapaamme uudelleen pikemmin kuin uskottekaan!»

»Kunhan olette ehtinyt kieliä kaiken johtaja Rygseckille, korkealle esimiehellenne, eikö niin?» sanoi Palmu tyynesti. »Te siis ette anna tarkastaa taskujanne?»

Vaara ei katsonut kysymystä enää vastaamisen arvoiseksi. Hän kääntyi ja törmäsi vihasta suunniltaan ylös portaita. Portaiden yläpäässä hän oli vähällä kaataa Airi Rykämön, joka juuri oli tulossa hallista.

»Erik!» huudahti tyttö ja tarrautui hänen käsivarteensa. »Minne sinä juokset? Mitä on tapahtunut?»

Mutta insinööri Vaara tempautui epäkohteliaasti irti hänen otteestaan ja sysäsi hänet seinää vasten. »Oh, painu hiiteen!» hän sanoi sanomaton kyllästys ja kärsimys äänessään ja hävisi näkyvistä.

Tyttö jäi kalpeana tuijottamaan hänen jälkeensä. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi sitten kääntyen meihin päin ja puristaen epätoivoisesti nyrkkejään rintaansa vasten. »Mikä Erikiä vaivaa?»

Aimo Rykämö katsoi nähtävästi, että häntä oli jo tar-peeksi laiminlyöty. »Erik on böbi!» hän ilmoitti valaisevasta »Pelkään, että täällä moni muukin on böbi! Minä en ymmärrä mitään, eikä kukaan selitä minulle mitään.»

Mutta hän sai edelleen kärsiä viattomasta tietämättömyydestään, sillä samassa kurkisti insinööri Vaara vie-lä kerran hallin ovesta portaihin. Hän oli menossa, hänellä oli jo hattu päässä ja hän puristi tiukasti hansikkaita käsissään.

»Airi!» hän sanoi pakottaen äänensä luonnottoman tyyneksi. »Varo jokaista sanaa, minkä sanot. Sinun ei tar-vitse selittää mitään, ellet itse tahdo. Komisariolla ei ole oikeutta kiusata sinua.»

»Enhän minä —», aloitti tyttö ärtyneesti, mutta ovi paiskautui kiinni kesken sanojen. Insinööri Vaara meni jo ja tyttö puraisi huultaan harmin ja närkästyksen kyynelet ruskeissa silmissään. Sitten uhma nousi hänen kasvoihinsa, hän viskasi kopeasti niskaansa. »Aimo!» hän sanoi. »Mistä on kysymys?»

»Sähkönappulasta», sanoi Aimo ylenkatseellisesti. »Batler kiersi sähkönappulaa ja minä näin sen, mutta Erik kieltää minua sanomasta, että näin, miten Batler kiersi sähkönappulaa. Itse hän ei muka nähnyt, mutta tietysti hän näki. Kaikki ovat aivan böbejä. Koko juttu on aivan emäböbi.»

Hän olisi luultavasti jatkanut sähkönappulan vatkaamista, ellei Amalia Rygseck olisi läväyttänyt häntä sormille sateenvarjon nupilla. »Mitä poika hourii sähkönappulasta», hän tiuskaisi hermostumisesta kimeällä äänellä.

»Mennään pois täältä, mennään saliin mukavammille istuimille», sanoi Palmu vaivautuneesti.

Mutta se oli erehdys. »Tämä on minun taloni!» huomautti vanhaneiti Rygseck jäätävästi. »Tarkoitan, tämä on veljenpoikani talo ja teillä ei ole oikeutta määräillä täällä.»

»Keskustelkaamme aivan rauhallisesti asiasta», eh-dotti Palmu hyvänsuovasti ja yritti tarjota käsivarttaan neidille auttaakseen häntä ylös portaita.

»Rauhallisesti?» toisti Amalia Rygseck ivallisesti ja torjui halveksivasti tarjotun käsivarren. »Pyydän vain kysyä, kumpi meistä on rauhallisempi, te vai minä? Kumpi meistä aiheuttaa sotkua, te vai minä?»

Sanoistaan huolimatta hän käsitti kuitenkin, että jo-takin vakavaa oli tapahtunut, ja lähti ensimmäisenä nousemaan portaita. Pääsimme takaisin halliin ja siirryimme saliin.

Siellä istui ylhäisessä yksinäisyydessään miehestään erossa elänyt rouva Rygseck ja kulutti aikaansa kiillottamalla kynsiään nenäliinan kulmaukseen ja kohottaen vuorotellen kutakin kynttä silmiensä tasalle arvostelevin ilmein.

Aimo Rykämö sujuttautui salavihkaa mahdollisimman lähelle pyörillä liikkuvaa tarjoilupöytää, mutta sisaren tuima katse pidätti hänet kallistamasta pulloa. Asettuessamme paikoillemme tulin vilkaisseeksi ulos ikkunasta ja näin Batlerin ulkona nurmikentällä omenapuun juurella kaivamassa lapiolla kuoppaa maahan. Mutta olin jo niin turtunut tämän mielettömän talon tapauksista, ettei se enää pystynyt minua mainittavasti kummastuttamaan.

Kirjailija Laihonen ja neiti Vanne jäivät hienotunteisesti halliin jatkamaan hiilikellarissa aloittamaansa keskustelua, jonka tulomme oli keskeyttänyt. Kirjailija ei enää puhunut mitään käsikirjoituksestaan ja tuntui muutenkin mieluimmin oleskelevan mahdollisimman kaukana Amalia Rygseckin murhaavasta kritiikistä.

»Rouva Rygseck», aloitti Palmu, »te tulitte siis taloon neiti Rygseckin seurassa ettekä sen jälkeen poistunut tästä huoneesta?»

Rouva loi häneen kovan katseen sinisiksi värjättyjen silmäripsiensä alta. »Menin tietenkin katsomaan Brunoa muiden mukana, ennen kuin ambulanssi vei ruumiin pois», hän sanoi. »Olimme sentään eläneet niin kauan yhdessä, vaikka Bruno rikkoikin paljon minua vastaan.

Mutta muuten en ole poistunut tästä huoneesta.»

»Ette ole käynyt yläkerrassa ettekä talon muissa huoneissa?»

Rouva ravisti vain kieltävästi päätään ja katsoi uteliaasti Palmuun kuin paljastuksia odottaen.

»Neiti Rygseck ja te keskustelitte miehenne saattamisesta holhouksen alaiseksi?

Katse, jonka rouva nyt loi Amalia Rygseckiin, oli kaunopuheisen pitkä^[44]. Vanhaneiti hermostui.

»Minähän olen jo kertonut —», hän aloitti.

Palmu kohotti vaativasti kättään pyytäen hiljaisuutta. »Jos olen ymmärtänyt oikein, kurkisti insinööri Vaara ovesta sisään kello 9.45, tervehti ja poistui noin kymme-neksi minuutiksi palaten sitten saliin. Tämän ajan jouduitte istumaan kahden neiti Rygseckin kanssa. Kumpikaan teistä ei siis poistunut huoneesta tänä aikana?»

»Minähän sanoin jo —», aloitti Amalia Rygseck uudelleen. Komisario Palmu teki vimmastuneen eleen ja näin, että hänen kärsivällisyytensä oli murtumaisillaan.^[45]

Rouva katsoi pitkään Palmuun, kohotti ihailevasti kau-niit kyntensä silmien tasalle ja sanoi sitten välinpitämättömästi: »Niin! Sitten insinööri Vaara tuli sisään emmekä voineet enää jatkaa keskusteluamme. Ja kohta sen jälkeen tuli Aimo ja aloimme ihmetellä Brunon viipymistä.»

»Entä kuulitteko mitään erikoista tuon kymmenen minuutin aikana insinööri Vaaran viipyessä poissa?»

Rouva Rygseck vilkaisi kysyvästi Amalia Rygseckiin ja muisteli tuokion. »En, en tosiaankaan muista kuulleeni mitään», hän sanoi sitten. »Tarkoitatte kai askeleita tai melua. Hallissa on paksu matto ja ovi oli kiinni. Sitä paitsi – niin – keskustelimme varsin innokkaasti.»

»Entä havaitsitteko insinööri Vaarassa mitään tavallisuudesta poikkeavaa?» kysyi Palmu vielä.

Punaiset huulet vääntyivät vähäiseen hymyyn. Rouva Rygseck katsoi huvittuneena Palmuun. »Hän oli kylmäkiskoinen niinkuin tavallisesti. Mutta luulen, että hän oli hyvin hermostunut ja kiihtynyt. Hän käänsi epäkohteliaasti selkänsä meille ja tuijotti ulos ikkunasta koko ajan rummuttaen ikkunalautaa.»