Palmu hymyili hiukan ja ravisti päätään. »Sinä veto-at aina yliopistolliseen tutkintoosi ja nolaat mielelläsi minut, jos en osaa oikein tavata jokaista sivistyssanaa. Joskus maailmassa sinustakin tulee poliisiluutnantti tai vaikka mitä ja tulet minun huoneeseeni ja kiroilet siellä kuin kotonasi. Etkä kuitenkaan tiedä mitään sellaista, millä on todellista merkitystä. Rykämön konserni —» Hän kiihtyi hiukan. »Se merkitsee talouselämää, se merkitsee osaa niistä voimista, jotka hallitsevat tämän maan kehitystä, hitto vieköön, se kuuluu yleissivistykseen!^[10]»

Kokki vilkaisi taakseen ja hymyili. Korvani alkoivat punoittaa. Palmu katsoi säälivästi minuun.

»Minä pidän nyt sinulle pienen kansantaloudellisen luennon», hän sanoi, risti sormet rinnalleen ja kohotti katseensa tuumivasti ylöspäin. »Sillä tavoin voit paremmin antaa arvoa sille taustalle, mihin nyt odottamatta hetkeksi joudut. Sanon, hetkeksi, sillä lennät luultavasti yhtä nopeasti sieltä ulos kuin joudut sisäänkin. Sillä se on hyvin eksklu – esklu —»

»Eksklusiivinen», autoin vaistomaisesti.

»Niin juuri», vahvisti Palmu päätään nyökäten. »Siis: Rykämön konserni alkaa tämän Brunon isoisästä, nykyi-sen ukko Rygseckin isästä. Rahamaailmassa on epäilemättä luovia neroja niin kuin muillakin aloilla. Suotuisten olosuhteitten, sopivan ajankohdan lisäksi menestys, tar-koitan todella suurta menestystä, vaatii myös abnormissa määrässä erikoisominaisuuksia, joista toiset ovat myönteisiä, toiset kielteisiä. Sillä nerous ei koskaan ole puhtaasti myönteistä. Vanha ukko Rygseck oli tällainen rahamaailman nero viime vuosisadan loppupuoliskolla. Hän aloitti uransa laukkurina.»

»Rygseck», sanoin nopeasti, »pitääkö kirjoittaa Ryggsäck?»

Palmu nyökkäsi suopeasti päätään. »Aivan niin, ensimmäisen omaisuutensa luotuaan vanha ukko Rygseck tietysti ruotsalaisti^[11]nimensä, niinkuin siihen aikaan oli tapana. Ehkä joku ivoillaan neuvoi nimeä Ryggsäck entiselle reppurille. Mutta ukon oikeinkirjoitustaito oli heikonlaista ja pysyi heikkona loppuun asti. Ensin hän kirjoitti nimensä fonteettisesti Ryksek ja hienonsi sitä myöhemmin, mutta ani harvoin hän osasi sen kirjoittaa yhtä lopulliseen muotoon kuin jälkeläiset. Vaikka eipä sillä ollut väliä, pankeille hänen nimensä merkitsi mil-joonia jo vanhan rahan aikana, kirjoittipa hän sen Rygsek tai Rykseck tai Ryggseck tai millä tavoin hyvänsä, kunhan he vain tunsivat, että ne olivat hänen omia ha-rakanvarpaitaan. Hän perusti tukkuliikkeitä, sahoja, maatilayhtiöitä, valimoita ja niin edespäin. Eikä hän syntyperäänsä häpeillyt, hän kerskaili sillä. Väitetään, että testamentissa oli erikoinen pykälä, jonka mukaan hänen ensimmäisen tuohikonttinsa täytyy ainaisesti riippua muistona Rykämön konsernin johtajanhuoneen seinällä. Sillä vanhoilla päivillään hän tietysti tuli omituiseksi, ja kun hän alkoi tehdä lahjoituksia ja kaikenlaista muutakin, otti vanhin poika, nykyinen ukko Rygseck, ohjakset käsiinsä. Konserni perustettiin ja pari viimeistä vuottaan ukko eli aivan näkymättömissä. Kerrotaan, että hänet pakolla eristettiin muusta maailmasta, vaikka se voi tietysti olla juttua. Hänen kuoltuaan konsernin nimi suomalaistettiin, pari jälkeläistä on kai myös ottanut suomalaisen nimen, ja testamentin mu-kaan konserni on nykyään perheyhtiö, jonka osakkeita ei saa myydä ulkopuolisille. Ja se on mahtava laitos meidän oloissamme. Sillä on kantarahastoja ja vararahastoja ja verorahastoja ja vaikka mitä. Ukon jälkeläiset tulevat pysymään miljoonikkoina vielä kolmanteen ja neljänteen polveen, jos asioita vähänkin järjellisesti hoidetaan. Tämän kuorman kantaa nykyinen johtaja Rygseck ja muut jälkeläiset kantavat vain osinkonsa ja ovat hulluja kukin omalla tavallaan niinkuin Bruno esimerkiksi.»

»Rahan kirous!» sanoin ymmärtäväisesti.

»Perinnöllisyys», sanoi Palmu, »nerous ja hulluus käyvät käsi kädessä ja niin edespäin. Ei silti, ei puutu sellaisiakaan, jotka muistelevat vanhan ukon liiketapoja, kovuutta ja säälimättömyyttä, jotka ehkä ovat suuren menestyksen välttämättömiä edellytyksiä, ja sanoit, että hänen rahojaan seuraa kirous. Niinpä juuri Bruno, joka omisti neljäsosan kaikesta, teki rahoillaan täsmälleen kaikkea sitä, mitä rahoilla ei saisi tehdä. Siinä hän läheni täydellisyyttä samalla tavoin kuin hänen isoisänsä läheni täydellisyyttä omalla tavallaan.»

»Sanalla sanoen», huomautti Kokki ja pysäytti auton, »hän piti hauskaa elämänsä päivät!» Ja Kokin sanoissa oli lievän kateellinen sävy.

Olimme pysähtyneet korkeassa muurissa olevan takorautaportin kohdalle. Kullatut, kiemuraiset kirjaimet portissa muodostivat kirjaimet B. R. Muuria peittivät syksyn värittämien köynnöksien lehdet, mutta lehtien välistä kohosivat muurin harjassa terävät rautapiikit tunkeilijoita estämässä.

Portti oli auki. Leveä asfalttitie johti talon luokse. Sitä reunustivat molemmin puolin hallan jo puremat dahliat multapenkeissään. Ruohomatto oli yhä heleän vihreä. Sivulla näkyi autotalli leveine ovineen.

Itse talo oli melkein uusi, kaksikerroksinen, valkoiseksi rapattu kivitalo. Se oli pienempi kuin olin odottanut, mutta silti vaikuttava yksinäisessä ylhäisyydessään väljän puutarhansa keskellä täällä, missä jokainen neliömetri maata maksoi paljon rahaa. Leveissä ikkunoissa oli hiotun lasin ylhäinen, persoonaton kiilto. Mahonginhohtavalle pääovelle johtivat leveät kiviportaat.

Olen herkkä vaikutelmille^[12]. Ja kolkonharmaa syksyinen aamupäivä, yksinäinen talo keskellä kaupunkia, mutta silti kammottavan hiljaisena ja lakastuvat kukat kukka-penkeissä herättivät minussa vavahduttavan, pahaa aavistavan tunteen. Ajattelin rikkautta, nautintoja ja rikoksia, jotka olivat muodostaneet tämän talon ilmakehän tähän aamuun asti, kunnes äkkikuolema ylimaallisen koston lailla tuli katkaisemaan kaiken.

Mutta vaikutelmaani häiritsi muuan arkipäiväinen piirre. Oikealla, talon päädyssä näkyivät palvelusväen portaat ja keittiön ovi. Portaitten vieressä oli kellariin johtava rautaovi. Se oli nyt auki. Koksiauto oli pysähtynyt sen eteen ja nokinen mies kantoi juuri säkkiä kellariin. Toinen mies tuli kellarista pudistellen hiilenpölyistä, tyhjää säkkiä. Tämä näky särki kaiken juhlallisuuden. Arkipäivä jatkui, vaikka kuolema oli vieraillut talossa.

Komisario Palmu vilkaisi vielä rautapiikkejä puutarhaa ympäröivän muurin harjassa, hän katsoi talon graniittikivijalassa näkyviä matalia kellarinikkunoita ja niitä suojelevia ulospäin taipuvia rautaristikoita.

»Varovainen mies, tuo Bruno!» hän sanoi ja hymähti itsekseen. »Mutta vahinko sattuu varovaisellekin.» Hän lähti päättävästi astumaan pääovea kohden. Seurasin häntä puolen askelen kunnioittavan välimatkan päässä ja meidän jäljessämme tallusteli etsivä Kokki kuin muina miehinä, ilmeisesti hämillään, niinkuin aina hienoon paikkaan joutuessaan.

Mahtavan mahonkioven edessä oli minullakin tunne, ikään kuin olisin ollut liian pitkä, hartiani kolhomaisen le-veät ja kenkäni suhteettoman isot. Mutta komisario Palmua eivät painaneet mitkään alemmuudenkompleksit.^[13]Hän painoi soittokellon nappia. Hän painoi sitä pitkään. Ja kello oli silloin täsmälleen 10.55 maanantaiaamuna.

Ovi avautui aivan samassa hetkessä, ikään kuin avaaja olisi jo ikkunasta seurannut tuloamme. Meidät päästi sisään jäykkä, ilmeetön mieshenkilö. Hänen palvelijantakissaan oli kiiltävät napit. Hänellä oli kova kaulus ja musta solmio. Hänen vaalea tukkansa oli harjattu vastenmielisen sileäksi ja jakaus oli keskellä päätä. Puhuessaan hän piti katseensa maahan luotuna. Sanalla sanoen, hänen ulkomuotonsa oli rikollinen ja ensimmäinen ajatus häntä katsellessani oli hilseinen käärmeen-nahka.

»Miespalvelija!» kuiskasi Kokki minulle kunnioituksesta läähättäen. »Hovimestari! – Helsingissä!» Hänen sävynsä puhui sanoja selvemmin.^[14]

Mutta Palmu oli nähnyt miespalvelijoita presidentinlinnassa vartioidessaan päällystakkeja itsenäisyydenpäivän kutsuissa. Hän ei hämmentynyt.

»Tulemme poliisilaitoksesta pitämään tutkimusta ta-paturman johdosta», hän sanoi asiallisesti. »Onko ruumis vielä täällä?»

»Ruumis?» toisti palvelija happamesti kohottaen pa-heksuvasti kulmakarvojaan. »Herra Rygseck vietiin juuri ambulanssiautossa sairaalaan.»

»Eikö hän olekaan kuollut?» hämmästyi Palmu kysymään ja pakostakin hänen äänessään oli havaittava pettymyksen väre. Myös minä nolostuin.

»Insinööri Vaara^[15] ja minä», sanoi palvelija jäykän vakavasti, »aloimme antaa hänelle tekohengitystä heti nostettuamme hänet kylpyaltaasta. Insinööri Vaara oli ha-vaitsevinaan hänessä elonmerkkejä. Soitimme heti her-ra Rygseckin vakinaiselle lääkärille ja hänen neuvostaan hälytimme ambulanssin. On syytä toivoa, että hänet saadaan virkoamaan happilaitteen avulla.»

»No, kenen neronleimausta oli soittaa poliisille?» kysyi Palmu sarkastisesti.

Palvelija ei sulanut hiventäkään eikä laskeutunut henkiseltä jakkaraltaan^[16]. »Olimme kaikki hätääntyneet, herra – hm – komisario!» hän sanoi. »Tapaturma näytti vakavalta. Rohkenimme kysyä tohtorilta neuvoa. Insinööri Vaara halusi varmistua, että todistettavasti ei ole tapahtunut mi-tään laiminlyöntiä, että kaikkiin välttämättömiin toimenpiteisiin ryhdyttiin heti tapaturman havaittuamme.» Hän piti pienen tauon, vilautti katsettaan lattiasta, kohautti hieman olkapäitään ja myönsi: »Ehkä hätäilimme liikaa.»

Hänen pahaenteisen harkitseva puhetapansa ärsytti Palmua. »No, insinööri Vaara on kai vielä täällä? Kuka hän sitä paitsi on? Ja mikä teidän asemanne on talossa?» Palmu alkoi laukoa kysymyksiään kuin tykistä.

Mutta ilmekään ei värähtänyt palvelijan jäykissä, uurteisissa kasvoissa.

»Insinööri Vaara odottaa salissa», hän sanoi moitteettoman kohteliaasti. »Hän on osakeyhtiö Rykämön apulaisjohtaja. Itse olen herra Rygseckin – hm – hovimestari. Nimeni on Veijonen, mutta herralla on tapana sanoa minua Batleriksi.» »Miksi niin?» kysyi Palmu epäluuloisesti. »En tiedä, herra komisario», tunnusti Batler avoimesti. »Se on englantia», huomautin avuliaasti. »Sana butler merkitsee miespalvelijaa, vaikkapa hovimestaria.»

»En kysynyt sinulta mitään», tiuskaisi Palmu minulle ja kääntyi uudelleen Batlerin puoleen. »Mutta mitä apulaisjohtaja Vaara tekee täällä tähän aikaan aamupäivästä? Nythän on jo kauan ollut työaika.»

Batler epäröi hivenen. »Herra komisario», hän sanoi ja katsoi tällä kertaa jäykästi, silmää räpäyttämättä Palmuun, »oletan, että teidän on parasta kysyä sitä häneltä itseltään.»

Hän väistyi hieman sivuun kuin osoittaakseen tietä. Palmu mykistyi ojennuksesta, niin että lähti sanaakaan sanomatta astumaan eteenpäin. Jouduimme avaraan halliin, jonka lattiaa peitti kallisarvoinen matto. Palmu pysähtyi ja loi katseen ympärilleen unohtaen äskeisen.

Halli oli tosiaan ylellisen komea. Leveät portaat johtivat sivulta yläkertaan; toisella sivulla oli valtava takka.

Takkanurkkausta koristi kookas intialainen messinkimaljakko ja portaitten käänteessä oli luonnollisen kokoinen, mustaan graniittiin hakattu tytönhahmo. Palmu aikoi juuri jatkaa matkaansa perällä näkyvää, suljettua salin ovea kohden, kun Batler kiinnitti hänen huomionsa hienovaraisesti rykäisten.

»Herra komisario hän huomautti, »velvollisuuteni lienee jo etukäteen mainita, että insinööri Vaaran lisäksi salissa odottavat myös vanhaneiti Rygseck, isäntäni täti, sekä – hm – rouva Rygseck, isäntäni – tjaa – eronnut puoliso.»

»Eronnut?» Nyt oli Palmun vuoro kohottaa kulmakarvojaan.

Batler hieraisi vaivautuneesti käsiään vastakkain. »Eronnut on ehkä hieman epätäsmällinen sanonta», hän myönsi. »Avioero ei ole vielä juridisesti tapahtunut, mutta he ovat asuneet erillään melkein vuoden.»

»Niin, niin», myönsi Palmu. »Olen kuullut, että rouva ei kestänyt tahtia, vaikka aloittikin parhaimmin päätöksin^[17].»

Hän laski kätensä oven kädensijaan, mutta Batler rykäisi järkähtämättömästi vielä kerran. Palmu käännähti kysyvästi, ja Batler jatkoi anteeksipyytävään sävyyn:

»Lienee parasta huomauttaa, että edellämainitsemieni lisäksi salissa ovat myös isäntäni molemmat serkut, nuori herra ja neiti Rykämö.»

Palmu vaikeni ja katsoi kysyvästi Batleriin. Mutta Batler ei enää kartuttanut henkilöluetteloa, vaan osoitti eleellä sanoneensa sanottavansa.

»Tjaa», arveli Palmu. »Aika ja paikka hieman oudosti valittu sukukokousta varten!»

Batler kiirehti avaamaan oven, ja astuimme saliin.