– Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä … mahtaisiko olla äiti?
– Anoppi? – Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin juhannuskokon.
Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu väännähtänyt katkeraan kaareen.
– Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan välinpitämättömästi.
– Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin … muuten ehkä minua syyttää.
– Olkoon siellä.
Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.
Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille, raastoi kalat irti rihmojakin katkoen…
– Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan nojaten.
– Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa. Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.
– Mistä se haukkuu?
– Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa … oli liian hyvä minulle.
– Liian hyvä sinulle? Kuka?
– Juha.
Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja Marja antoi hänen nauraa.
Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa… Mitä minä tässä enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista sanaa. «Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän». Vaan onko minun pakko sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? … teen kerran semmoisen pystyn, että…
Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan… Lähtee jo hänkin… Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi antaa olla niiden puheiden puhumatta.
Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.
– Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.
– Minnekä?
– Karjalaan, niinkuin oli puhe.
– Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?
– Sentähden, että sinä olet minun.
– Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?
– Sentähden, että minä tahdon.
Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.
– Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.
– Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä. – Hän tarttuu Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.
– Elä, Shemeikka – päästä —
– Tuletko?
Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.
– Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton, säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.
– Kenen toisen?
– Juhanpa.
– Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee. Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan eksynyt.
– Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?
– Minä!
– Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?
– Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.
Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen sylissään, silmät ummessa.
– Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan kuunnellut!
– Mistä sinä sen tiedät?
Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.
– Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos tulisi joku, joka minut tästä tempaisi…
– Mistä sinä sen tiedät?
– Tule! Riennä koskelle!
– En saa!
– Tule – mene – kierrä! ei kukaan saa tietää.
– En uskalla.
– Näin sinut silloin – koko ruumiisi – rintasi – jalkasi —
Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi, ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa ja kaatuu vasun kanssa veteen.
Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä joku nainen.
Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.
Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein poika – antoi silkit ja soljet – tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät luotasi, että otsansa veriin satuttaa… Vihoissaan lähti, lienee jo venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä enää milloinkaan tule…
Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.
– Anoppi!
Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.
Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain, niin äsähti anoppi:
– Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty siivoamatta?
Marja ei vastannut.
– Heitetty sinne sikain suolattavaksi – ja jo näkyvät suolanneenkin – ja itse tultu aittaan maata?
Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä…
– Ei sanaa vastata – ei hyvää päivää sanota.
Yhäkään ei Marja mitään sanonut. – Kun istuu, sitten lähden!
– Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu, saati kalaa paistettu.
– Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.
– Se on sanottava, mikä on sanottava – kuta pikemmin sitä parempi – ja mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!
Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.
– Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.
– Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!
– Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa – tahtoi jo väkisinkin viedä.
– Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin hylkäsivät.
– Elkää äitiäni häväiskö!
– Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön – häpäisen aina ja iankaikkisesti – haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan poikani – mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä – voi, kuinka minä olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt – kuka se oli, joka muka olisi semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?
– Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen, keikahti, pyörähti ja meni.
Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa kumoon.
– Minne sinä sillä tavalla juokset?
– Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.
– Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan, niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.
Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.
– Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti. Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin, eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.
Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi samalla itkenyt:
– Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa, – että jos tästä ei sopua synny – ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat, – niin venheeseen sinut istutan ja soudun takaisin, – ja vaikka – vaikka koko Huutoniemen polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.
Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja kuultu.
– Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!
– Shemeikan?
– Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi, joka lienee itsekin samaa ja onkin!
– Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?
– Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.
– Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.
Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.
– Marjako siellä itkee?
Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.
– Mikä sinun tuli?
– Juoskaa koskelle apuun!
– Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.
– Kun se Karjalan mies – kunse – vei – emännän.
– Mitenkä vei? Missä?
– Nyt, nyt – ihan ikään – minä näin —
– Mitä näit?
– Tempasi venheeseensä.
Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja taas itkuun purskahtaessaan.
Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan niskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä eteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja pääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa heinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty. Tuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.
Juha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen jälkeen … jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman ääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan kuin manalan mustaan kitaan.
Äiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.
– Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä saaden, juoksusta hengästyneenä. – Ryösti, katala. Tuossa on hänen huivinsa.
– Mikä sen on sisässä?
– Lipokas – ne rannalta löysin. – Olisi ollut upotettava.
– Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.
– Olisi pitänyt.
Juha istui ääneti hetken.
– Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme jälkeen, ehkä vielä saavutamme.
– Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa pitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä kääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on mennyt.
– Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.
– Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.
Juha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat lähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.
Miehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.
– Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin venheeseen.
– Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi saanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä enää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä se ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä lähtevinään.
Piika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.
– Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.
– En minä tiedä, voi, en minä osaa…
– Se siitä poukamasta sen otti?
– Siinä oli yht'äkkiä venhe … en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.
– Missä sinä olit?
– Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan … ja sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään … ja Marja kaatui selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta tiedä…
– Sen näit?
– Sen näin.
Juha nousi ja meni aittaansa.
– Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.
– Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.
Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.
– Lähdetkö sinä minnekä?
– Lähden.
– Minnekä?
– Nostatan koko pitäjän.
– Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.
Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää kohti.
О проекте
О подписке