III

On jo iso päivä, kun Shemeikka herää aitassaan. Selällään maaten, kädet niskan takana hän tarkastelee yösijaansa… Naisen aitta, lienee itsensä emännän. On olevinaan parhaita taloja tämä, mutta eivät isot ainakaan emännän kätköt. Kaksi sarkaista talvihametta ja yhtä monta kesäistä kotikutoista, yksi ainoa palttinapaita, muut piikkoa. Kimppu harmaita sukkia orrella riippumassa. Eipä ihme, että huikenivat silmänsä silkkihuiviin ja solkeen, äijän niinkuin hänen naisensakin. Suotta taisin tehdä kalliin lahjan, olisivat talonsa myyneet, jos en vähemmästä antanut. Vaan eipä Uhtuan Shemeikka ensi kertaa lahjaa naiselle antane. Eivät mahtuisi tämän aitan orsille kaikki silkit, jotka on annettu. Onhan hyvä, että on ystäviä tämänkin tien varressa… Se on sorea nainen, aivan unia itsestään näytti…

Yhtäkkiä kuului, niinkuin silloin, kun vikla lentoon lähtien ääneensä remahtaa, kuului laulahdus, tarhalta alkaen ja sieltä pihan yli tupaan tuoden ja taas tarhalle ja sieltä takaisin – oli Shemeikka kuullut heidän, naisien laulavan, vaan ei milloinkaan niin syvästä rinnasta, ei niin selvästi ja helposti kurkusta kumpuavan. Oli, kuin olisi ollut laulajassa iloa ja riemua niin, ett’ei itseensä enää mahtunut. Heidän laulustaan aina kuulee, mitä eivät muuten anna tietää. Vaan eipä ole monesti sattunut mikä eilen: ei edes huudahtanut, vaikka lyövänsä pelkäsin… Antoi heti paikalla itsensä morsiameksi pukea. Vapisi, vaikka koetti olla. Olisi se pian saatavissa, kun vain viitsisi. Vaan johan sinun sukuasi, Shemeikka, yhden miehen osaksi juoksentelee vierasten talojen tanhuvilla, mikäpä omillasikin. Ei aavisteta, isät, kenen poikia polvillaan keikutellaan. Olisiko hänellekin, hyvälle miehelle, tässä se ilo toimitettava? Se se on kaikista hupaisinta ja hulluinta, kun vuoden päästä taloon tulee ja siellä lennätetään oma poika partaa repimään.

Hän nauroi puoleksi auenneella, äänettömällä suulla, ja veri kihahti. Hän sysäsi jalallaan auki oven ja näki Marjan maitopyttyä kantaen notkuttelevan tupaan. Sillä on ryhti kuin parhaalla pajarin tyttärellä, on sillä!

Marja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi kaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi maito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa ja laskiessa.

– Huomenta, emäntä.

– Ka, huomenta, vieras.

Ei väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.

Oli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.

– Vieläkö isäntä nukkuu? kysyi Shemeikka.

– Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa pitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän tulee … vaikka iltaan viipyisi.

Shemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy. Kun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja pyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen hänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei kelvannut?

– Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras milloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä tarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.

– Saahan tämän lennättää! – ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen Shemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.

– Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.

– Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.

– Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan yli.

– Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?

– Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja ojensi Marjalle tuopin. – Marja nauroi katketakseen sen kujeille, viedessään tuoppia takaisin pöydälle.

– On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan!

Shemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja virkkoi yhä samaan tapaan:

– Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista kaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.

Nopealla, välähtävällä liikkeellä ojensi Marja hänelle esiliinansa vyöltään, mutta yhtä nopealla tempasi Shemeikka häntä niskan takaa, samalla kun toisella kädellä kohotti leukaa ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen. Marja tunsi voimakkaan voivuttavan rinnan ja näki tummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki raukenevan, ummistuvan katseen.

– Ei saa, sanoi Marja laimeasti ja jos ei olisi päässyt pois, olisi siihen lyykähtänyt – ja jalka oli paetessa raskas kuin sen, joka unissaan pakenee.

Shemeikka meni hitaasti ja tyynesti ulos ja istahti rappusille. Marja kulki ohi.

– Ei saa vieras toista kertaa semmoista tehdä.

– Ka, minkä tähden ei?

– Jos joku olisi nähnyt?

– Senkö tähden ei?

– Eikä muutenkaan. On luvattava. En uskalla tuoda ruokaa pöytään.

Se pyysi sitä niinkuin ei olisi itse omin voimin kyennyt, melkein rukoilevin silmin ja ilmein.

– Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?

– Katsoa saa.

– Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.

Marja hymähti hämillisen hellästi… Pilkkasiko se?

Syötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa, selällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot kalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen kaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen päällä lepäsi.

Pääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli leyhytteli rintaa ja kaulaa.

Ei tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt varovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen houkuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka poika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä itseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole ikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin, täytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen iloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula naisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun kiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen sanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.

Ilmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään kääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo tiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän tälle linnulle laulaa.

Hän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa, toinen ulkona – ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:

– Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.

Marjan ääni vähän vavahti:

– Huoleniko? Mitkä huoleni?

– Kaikki ne, mitkä sinulla on.

– Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole ollenkaan?

Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta, jonka jo tunsi hyvin helähtäneen.

– Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.

Marja ei vastannut, ompeli.

– Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta käy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.

– Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.

– Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!

Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.

– Ja mitä minä siellä?

Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:

– Ja mitä sinä täällä – tässä surkeassa maassa – semmoinen kuin sinä?

– Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?

– He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä, köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset, kesäiset koirat – et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian kiilto silmistäsi katoo.

– Entäpä katookin – kenellepä siitä lie vahinkoa?

– Kyllä sen tiedät kenelle.

– Olisiko sielläkään parempi?

– Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan valmiina tuovat – naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.

– Mitä sitten naiset tekevät?

– Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat. Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat, makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa, ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä ja herttaisina pysyvät – täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin Karjalan mies omaansa hoitaa!

– Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan kääntäen.

– Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.

Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti neulaa käyttäen.

– Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään – niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat, heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan, karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja herttainen, se sinua kuin sukulaistaan – silkkihin, samettiin pukisi. Tule Karjalaan, emäntä!

Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä puhui.

– Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!

– Sinun kerallasi?

– Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät … sinun sorjat jalkasi…

– Elä puhu semmoisia.

Mutta Shemeikka jatkoi:

– Ja ketä varten? Tuota – ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä…

– Elä puhu minulle enää mitään! – Marja melkein parkaisi, kuin hätää huutaen.

– Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii – rykii ja röheltää —

– Voi, voi – elä!

– Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin semmoisen vuoteessa virua?

– En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa, silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa ja istahti alemmalle portaalle.

– Etkö? Etkö todellakaan?

– Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin sikopahnassa?

Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin? – Miksei Juha tule jo kalasta? – Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan kannan?

Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.

Mutta tottahan se oli puhunut – totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli, sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja, leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen virepuulle.

– Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele silkkejäsi – saadaan nämä Kaisankin kanssa.

Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla … elköön luulko!

– Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit, Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.

– Ei se repeä, ei se repeä! … kas niin, hekotteli Juha, kannattaen verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.

– Missä sinulla oli verkot?

– Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.

– Siellähän me silloinkin, muistatko?

– Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.

– Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?

– Taisitpa suolata, taisitpa suolata … ensimmäiset suoluusi… mo-montako lienetkään…

Se muisti ne ajat, se tahtoi niitä muistella … se sanoi sen ihan kuin sanoakseen!

Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti itsekseen ja vihelteli hiljaa… Et minua petä.

– Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.