Häneltä jäi selittämättä, mitä hän oikeastaan tarkoitti, sillä Palmu keskeytti päätään ravistaen hedelmättömän keskustelun. »Jätetään sekin tuonnemmaksi», hän sanoi alistuvasti. »Pääasia on joka tapauksessa, miten kauan olette istuneet täällä. Se riittää aluksi.»

Kirjailija Laihonen vilkaisi kelloaan ja hämmästyi. »Kas vain, miten aika on kulunut», hän huudahti. »Ajatelkaahan, neiti Vanne, kello on kohta kaksitoista. Tarkoitan, minun kelloni on kaksitoista, mutta se on neljännestunnin edellä, jotten aina myöhästyisi joka paikasta.»

Neiti Vanne huomasi Palmun kärsimättömän ilmeen ja kiirehti selittämään:

»Meidän piti tavata toisemme kello kymmenen ka-dulla talon edessä. Mutta kirjailija Laihonen oli tullut jo ennen määräaikaa.»

»Olin niin hermostunut käsikirj —», aloitti onneton kirjailija, mutta Palmun surmaava katse tapasi hänet ja hän vaikeni äkkiä alkaen pelokkaasti hypistellä silmälasejaan.

»Näin hänet hiilikellarin luona puhelemassa hiiliauton kuljettajan kanssa», jatkoi neiti Vanne. »Kellarin ovi oli auki ja hiilimiehet lähtivät hakemaan uutta kuormaa.

Puikahdimme tänne sisään ja selitin kirjailija Laihoselle kaiken ja aika kului aivan huomaamatta ja hiilimiehet palasivat ja toivat toisen kuorman emmekä viitsineet näyttäytyä heille päästäksemme ulos, vaan jatkoimme keskusteluamme. He alkoivat tyhjentää säkkejään huomaamatta meitä, niin, ja nyt kai he ovat jo menneet, mutta meillä oli niin hauska keskustelu, että aivan hämmästyimme teidän tullessanne.»

»Meillä oli tosiaan harvinaisen mielenkiintoinen keskustelu», vahvisti kirjailija Laihonen ihastuneesti.

Katsoin solakkaa neiti Vannetta, hänen tummia, säteileviä silmiään ja soikeita kasvojaan, suuta, joka oli kuin punainen kukka, ja silkkiverhoisia sääriä. Ja sitten katsoin pientä kirjailijaa, hänen hajamielisiä kasvojaan ja viisaita pöllönsilmiään, hänen rypistynyttä pukuaan ja solmiota, joka oli luisunut vinoon. Enkä kuolemaksenikaan voinut käsittää, mitä hengenheimolaisuutta nuo kaksi olivat saattaneet keksiä toisissaan^[37]. Mutta eihän se minuun kuulunut.

»Olisittehan päässeet sisään tuosta ovesta!» Palmu näytti kylpyhuonekäytävään vievää rautaovea, joka oli jäänyt auki takanamme.

»Mutta – se oli kai lukossa», aloitti neiti Vanne epäröivästi.

»Ei se ollut lukossa», ehätti kirjailija Laihonen auliisti vakuuttamaan. »Raotin ohimennen sitä tullessamme, kun hain rauhallista paikkaa keskusteluamme varten. Mutta näin heti, että se vei talon asuttuun osaan, siellä oli vain tyhjä käytävä ja matto ja portaat, eikä mieleeni juolahtaisikaan tunkeutua vieraaseen taloon kuin – kuin murtovaras, vaikka herra Rygseckin menettely mi-nua kohtaan oikeuttaisikin sellaiseen.»

Tyttö punastui hitaasti. »Minä luulin sen olevan lukossa», hän toisti epäilyttävän itsepintaisesti.

»Tiedätte siis, minne ovi vie?» kysyi Palmu välinpitämättömään sävyyn.

Tyttö epäröi jostakin syystä aivan ilmeisesti. »Ti-tiedän kyllä», hän sopersi. »Siellä on käytävä ja ovi, josta pääsee talon taakse, ja – ja – Brunon kylpyhuone ja yläkertaan ja halliin vievät portaat. Mutta —»

Komisario Palmu ei ollut kiinnittävinään mitään huomiota tähän paljastukseen, joka osoitti, miten perusteellisesti tyttö oli selvillä talon yksityiskohdista. »Joka tapauksessa», hän sanoi rauhoittavasti, »tahtoisin lähinnä päästä selville, käyttikö kukaan tätä ovea täällä istu-essanne. Tarkoitan, tuliko sieltä ketään – tai saattoiko joku – esimerkiksi toinen koksimiehistä – mennä sisään siitä?»

Laihonen ja tyttö katsoivat epäröivästi toisiinsa. »Tjaa – tuskin – luulisin melkein, ettei —», arveli kirjailija kaikkea muuta kuin varmana asiastaan.

»Minun käsittääkseni joku olisi aivan hyvin voinut hiipiä ohitsemme», huomautti tyttö yllättävän innokkaasti. »Mehän olimme niin syventyneet keskusteluumme, ettemme huomanneet edes teidän tuloanne, ennen kuin puhuttelitte meitä. Ja teitä on neljä.»

Palmu nyökkäsi, se oli totta, hän nyökkäsi toisenkin kerran ja vajosi mietteihinsä. Seurasi kiristyvä äänettömyys. Tyttö avasi jo suunsa koko ajan häneen katsoen, mutta ei rohjennutkaan kysyä mitään. Kirjailija Laihonen yskähti anteeksipyytävästi.

»Jos vielä saan palata äskeiseen», hän aloitti ujosti. »Sanoitte, herra Palmu, olevanne komisario poliisilaitoksen rikososastosta. Se on hyvin kummallinen – tar-koitan, mielenkiintoinen sattuma, sillä neiti Vanne ja minä keskustelimme juuri rikoksesta!»

Säpsähdin. Mutta kirjailija Laihonen siveli hajamielisesti leukaansa ja jatkoi kuin omaa ajatuksenjuoksuaan seuraten:

»Mutta kuka heistä kutsui poliisin? Sitä en käsitä. Rikoksenhan piti olla niin täydellinen, ettei asianomainen voisi vedota poliisiin.»^[38]

Olin niin tyrmistynyt näistä sanoista, että minut olisi voinut iskeä ruohonkorrella kumoon. Palmukin yllättyi. »Asianomainen?» hän toisti kysyvästi. »Asianomainen ei tosiaankaan voi hälyttää poliisia, sillä hän makaa nyt ruumishuoneessa.»

»Ruu-ruumishuoneessa!» kertasi neiti Vanne. Hänen molemmat kätensä kohosivat suulle, kasvot kiristyivät pelosta rumiksi ja hän horjui askelen taaksepäin. Kirjailija Laihonen kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi vihaisesti komisario Palmuun:

»Mitä – mitä huonoa pilaa tämä on?»

Palmu suuttui. »Bruno Rygseck on kuollut», hän sanoi tylysti. »Hän makaa nyt ruumishuoneessa. Hän hukkui omaan kylpyammeeseensa teidän täällä jutellessanne.»

Tyttö änkytti: »Si-siinä tapauksessa Bruno ei siis voittanutkaan. Siinä tapauksessa siis —»

»Sepä oli kummallinen loppu koko tuolle mielettömälle rikossarjalle!» sanoi kirjailija Laihonen hämmästyksestä lamautuneena.

»Loppu?» toisti Palmu kysyvästi. »Minusta olemme vasta alussa!»

Mutta hänen ivansa meni hukkaan, sillä kirjailija Laihonen oli niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei edes kuullut hänen sanojaan. »En voi mitään sille», hän sanoi hyvin vakavasti, »että tämä on minun mielestäni ikään kuin taivaan tuomio leikittelystä ihmissielun pahoilla voimilla.»

»Ta-taivaan tuomio!» en voinut olla sanomatta ääneen, sillä vanhaneiti Rygseck oli sanonut aivan samat sanat ensimmäiseksi salissa kuullessaan Brunon heittäneen henkensä.

Mutta komisario Palmu palasi tarmokkaasti pääasiaan. »Te siis väitätte», hän sanoi epäilevästi, »ettette muka tienneet sitä? Ettekä ole koko aikana kuulleet tai nähneet mitään erikoista?»

»Se on hirveätä, se on kammottavaa!» sanoi tyttö. »Me istuimme tässä melkein vieressä.»

»Ja meidän vieressämme surmattiin ihminen, hänen ruumiinsa vietiin pois, emmekä me kuulleet mitään, me vain juttelimme», sanoi kirjailija Laihonen kammoksuen. »Se on – se on anteeksiantamatonta.»

»Surmattiin?» toisti Palmu kysyvästi.

»Surmattiin?» kirjailija Laihonen hämmentyi. »Niinpä tietenkin. Niinhän juuri äsken sanoitte. Sehän on vain johdonmukainen tulos hänen kammottavasta leikistään. Joku oli ovelampi häntä.»

»En suinkaan sanonut, että hänet olisi surmattu», vastusti Palmu. »Sanoin vain, että hän hukkui omaan kylpyaltaaseensa.»

Batler yskähti hiukan ja astui esiin vinosti kumartaen. »Herra Rygseck nautti eilen illalla – hm – melko runsaasti väkijuomia, niinkuin neiti Vanne hyvin tietää. On syytä olettaa, että hänen jalkansa olivat epävarmat vielä tänä aamuna. Kylpyhuoneessa hän liukastui saippuaan, putosi altaaseen ja löi pudotessaan päänsä niin pahasti, että hukkui, ennenkuin osattiin ajatella onnettomuuden tapahtuneen ja päästiin auttamaan häntä.»

»Ah, niinkö?» sanoi tyttö ja hänen kasvonsa kirkastuivat ja olivat jälleen kauniit. Ei ollut epäilystäkään, että hän tunsi sanomatonta helpotusta. »Olin – olin hupsu, kun pelästyin!»

»Batler puhuu kuin Dickens», huomautti Palmu ja katsoi tarkkaavasti tyttöön.

Kirjailija Laihonen tuijotti hämähäkinverkkoon muuratussa kellarinnurkassa. »Omituista», hän sanoi hajamielisesti, »omituista juuri eilisillan jälkeen. Taivaan tuomio, niinkuin sanoin!»

»Eilisilta mahtoi tosiaan olla iltojen ilta^[39]», arveli komisario Palmu ivallisesti. »Minun täytyy nähtävästi saada siitä hieman enemmän tietoja. Tiedän, että talossa oli illalla myöhäisiä vieraita, väkijuomia nautittiin runsaanpuoleisesti ja leikiteltiin, niinkuin kirjailija osuvasti sanoi, ihmissielun pahoilla voimilla. Ketkä kaikki olivat läsnä – hm – kutsuissa?»

Batler rykäisi hienovaraisesti. »Kaikki muut, paitsi eronnut rouva Rygseck», hän sanoi yllättävästi.

»Kaikki?» Komisario Palmu perääntyi askelen.

»Aivan niin», vakuutti Batler järkähtämättömästi. »Vanhaneiti Rygseck tosin saapui muita myöhemmin ja viipyi vain tuokion, mutta hänet voi silti laskea – hm – huomattavassa määrässä läsnäolleeksi.»

Neiti Vanne tirskahti hiukan, ikään kuin olisi muistanut jotakin huvittavaa, mutta hillitsi heti itsensä.

»Kirjailija Laihonen sanoi juuri, ettei hän koskaan aikaisemmin ole käynyt talossa!» huomautti Palmu katsoen rankaisevasti pieneen kirjailijaan.

Mutta Batler yskähti jälleen hienovaraisesti, ennen kuin kirjailija ehti vastata. »Minulla on syytä olettaa», hän huomautti, »että kirjailija Laihonen oli niin sanoakseni henkisesti läsnä. Hänen käsikirjoituksellaan oli tietty osuutensa illan – hm – ohjelmassa.»

Palmu ravisti päätään kuin ärtynyt härkä. »Vanhaneiti Rygseck, insinööri Vaara», hän laski sormillaan, »neiti Rykämö, nuoriherra Rykämö ja neiti Vanne siis vierailivat eilen illalla talossa.»

»Juuri niin», myönsi Batler. »He kaikki olivat ruumiillisesti läsnä.»

»Eikä muita?»

»Ei, ei muita.» Batlerin ilme osoitti, että hän piti lueteltuja vieraita täysin riittävänä määränä.

»Eilen illalla leikittiin ja tänä aamuna selvitetään yksityisasioita», tuumi Palmu. »Niin, neiti Vanne, sattuu niin kummallisesti, että eilisillan muut vieraat jo istuvat salissa ja te vain enää puututte. Minun täytynee nyt kehoittaa teitä molempia siirtymään sinne mukavammille istuimille, kunnes —»

»Mutta käsikirjoituk —», aloitti kirjailija Laihonen.

Ja hänet keskeytti vuorostaan nuoriherra Rykämö, joka loikkasi alas kellariin käytävän portailta ja tervehti ilahtuneena neiti Vannetta osoittamatta pienintäkään yllättymisen merkkiä.

»Hei, Irma!» hän ulvahti. »Tule saliin ottamaan ryyppy. Tämä on jännittävämpää kuin pokeri värisarjalla^[40]. Kai kuulit jo, että Bruno on heittänyt veivit?^[41]»

Insinööri Vaara vaiensi hänet ja tuuppasi hänet tieltään astuessaan komisarion luokse. »Hyvä komisario», hän sanoi Palmulle, »tämä on sentään vähän liikaa. Kuolemantapaus aiheuttaa koko joukon toimenpiteitä ja naiset käyvät kärsimättömiksi. Minunkin olisi jo aikaa pi-tänyt olla konttorissani. Ettekö voisi hiukan kiirehtiä!»

Hän pakottautui puhumaan verraten kohteliaasti, vaikka näki, että hänen mielessään kuohui. Neiti Vanteeseen hän vilkaisi jäykästi, kuin tämä olisi ollut ilmaa, ja kirjailija Laihoseen hän ei suvainnut kiinnittää pienintäkään huomiota.

»Tiedän, tiedän», sanoi Palmu nöyrästi. »Minä olen vain tällainen vanha köntys ja käsityskykyni on hidas. Mutta jos insinööri voi malttaa mielensä vielä muutamaksi minuutiksi, niin menemme yhdessä kylpyhuoneeseen, jotta saamme asian aivan selväksi.»

Mutta Palmu ei mennyt kylpyhuoneeseen. Noustuamme kellarista käytävään hän pysähtyi välikköön kylpyhuoneen ovelle ja kääntyi jälleen selittävästi insinööri Vaaran puoleen:

»Batler tosin selitti minulle jo, miten mursitte oven, mutta muuan seikka jäi minulle vielä epäselväksi. Ettekö tahtoisi, kun kerran kaikki kolme satumme olemaan tässä, asettua juuri samoihin asentoihin ja toimia samalla tavoin kuin teitte aamulla. Tarkoitan, että koettaisitte niin tarkasti kuin mahdollista jäljitellä liikkeitänne ja tehdä kaiken samalla tavoin kuin silloin.»

»Mitä se hyödyttää», sanoi insinööri Vaara ja työnsi mielenosoituksellisesti kätensä housuntaskuihin. »Typerää! En ole mikään komediantti.»

Mutta nuoriherra Rykämö tuli avuksemme, hänestä ilmeisesti kaikki oli hyvin hauskaa ja jännittävää ja mi-nussa heräsi epäilys, että hän oli ohimennen tullut nauttineeksi toisenkin ryypyn salissa. »Älä rähjää, Erik!» hän sanoi ja nykäisi innostavasti insinööriä hihasta. »Se on kaikki aivan ool’rait! Kaikissa salapoliisiromaaneissa tehdään niin. Se kuuluu asiaan. Se on sitä, mitä tarkoitetaan sanalla alibil»

Komisario Palmu hymähti, hän oli jo aikaisemmin muodostanut käsityksensä Aimo Rykämön järjenlahjoista, sillä niistä ei voinut erehtyä. Hän työnsi kirjailija Laihosen ja neiti Vanteen sivummaksi, mutta ei – kumma kyllä – käskenyt heitä poistumaan saliin. Itsekin hän väistyi syrjemmäksi, niin että kylpyhuoneen ovi jäi esille toimintaa varten.

»Typerää!» toisti insinööri Vaara vielä kerran, mutta nousi kuitenkin vastahakoisesti halliin vieville portaille Aimo Rykämön ja Batlerin jäljessä. Siellä he järjestyivät vaihtaen muutaman sanan keskenään puoliääneen ja as-tuivat sitten alas kylpyhuoneen ovelle kiirehtivänä jonona. Insinööri Vaara koputti oveen ja kumartui kuuntelemaan, Aimo Rykämö tunki hänen rinnalleen ja yritti hänkin koputtaa, mutta insinööri työnsi hänet sivuun ja markkeerasi hartiallaan oven sysäämistä auki. Sitten hän peräytyi, otti pari askelta vauhtia ja potkaisi oven auki. Batler kiersi samassa hetkessä sähkönappulaa ja yhtenä rykelmänä he törmäsivät sisään kylpyhuoneen huikaisevaan valoon.

Neiti Vanne oli hyvin kalpea ja piti tiukasti kiinni ha-jamielisesti tuijottavan kirjailija Laihosen käsivarresta. Tilanne ei minustakaan ollut millään tavoin hauska. Tuossa äänettömässä hyökkäyksessä oli jotakin kaame-an suggestiivista, niin että hyvin saattoi kuvitella ruumiin yhä kelluvan altaassa tummanpunaisen kylpytakin kietomana.

Insinööri Vaara palasi otsa rypyssä ja syvän vastenmielisyyden ilme lujan miehekkäissä kasvoissaan.

»Oletteko nyt tyytyväinen?» hän kysyi ivaansa salaamatta. »Joko käsityskykynne leikkaa?»^[42]

»Leikkaa, kyllä se jo leikkaa!» myönsi Palmu hiljaisesti. »Mutta oletteko tosiaan aivan varma siitä, että kaikki tapahtui juuri niinkuin äsken?»

Insinööri nyökkäsi jäykästi. Myös Batler ja nuoriherra nyökkäsivät vilkaistuaan ensin kysyvästi toisiinsa.

»Niin, kiinnitin huomiota siihen jo Batlerin ensimmäisellä kertaa näyttäessä, miten kaikki tapahtui», sanoi Palmu venyttelevän tyynesti. »Eikö teidän huomiotanne kiinnitä muuan hyvin merkillinen seikka?»

Insinööri Vaara avasi suunsa kuin sanoakseen jota-kin. Sitten hän äkkiä kääntyi vielä kerran katsomaan kylpyhuoneeseen. Hän katsoi Batleriin ja Batler katsoi häneen, mutta kumpikaan ei sanonut mitään.

»Mutta ettekö käsitä, hyvät ihmiset!» kyllästyi Palmu. »Kylpyhuoneessa palaa valo!»