Mutta, hyvä lukija, tarkastakaammepas omaamme ja toisten elämää ja kysykäämme: paljokohan kaikesta moitteesta lausuttanee parantamisen jalossa tarkoituksessa? Paljokohan siitä on tarkoin mietittyä, kiihkotonta, ystävällistä, oikeutettua ja niin lausuttua, että se vaikuttaa hyvästi? "Korva, joka kuulee elämän rangaistusta, asuu viisasten joukossa", sanoo Salomo. Mutta ne ovat harvinaisia – kenties harvinaisempia kuin mikään muu. Kuinkahan moni tosikristitty muistaneekaan elämässään toteuttaa tätä velvollisuuksista vaikeinta? Me moitimme uunia, joka lämmittäessä ei lämpene heijastaakseen sitten lämpöä huoneeseen. Me sanomme sen nielevän halkoja. Samallaisia olemme usein itsekkin. Raamatunselityksissä ja jumalanpalveluksissa herää meissä lempeitä, rakkautta uhkuvia, pyhiä tunteita – mutta jos ne pian haihtuvat hyödyttämättä laisinkaan arkielämää, puhdistamatta, lämmittämättä kotiemme ilmaa, niin on se uskontomme, tunteidemme tuhlaamista: me kulutamme hyödyttömästi, äskeistä vertausta käyttääksemme, uskonnollisia polttoaineita levittämättä uskonnon lämpöä ympärillemme.

Me olemme polvillamme nöyrästi tunnustaneet, ettemme ole armoa ansainneet ja kelpaamme yhtä vähän taivaalliseen Jerusalemiin kuin Riitta ja Mari tai ovensuussa pysytteleivä kerjäläistyttö hienoihin saleihimme. Nöyrtyen ja katuen olemme tunnustaneet ajatuksilla, sanoilla ja töillä tehneemme syntiä Jumalaa ja hänen pyhiä käskyjänsä vastaan ja joka päivä ja joka hetki monella tavalla rikkoneemme taivaallisen Isämme tahtoa. Mutta kirkosta tultuamme me ankarasti ja rakkaudettomasti rankaisemme lapsiamme ja palvelijoitamme, koska he maallisissa asioissa ovat yhtä taitamattomat ja huolimattomat kuin itse juuri äsken tunnustimme olevamme taivaallisissa. Tokkohan muisto Kristuksen äärettömästä kärsivällisyydestä edes jossakin määrin lientää omaa kärsimättömyyttämme toistettuamme seitsemänkymmentä kertaa seitsemän saman asian kuuroille korville? Uskonnollisten tunteidemme vakavuutta emme epäile, mutta meiltä puuttuu vielä niiden sovelluttaminen jokapäiväiseen elämäämme, etteivät ne huonossa uunissa lämminneen ilman lailla pääsisi hyödyttämättä häviämään äärettömään avaruuteen.

Pyhässä raamatussa on monta ihanaa esimerkkiä, miten nuhde ja moite on lausuttava. Kun apostoli Paavalin täytyy horjahtaneita kristityitä nuhdella – miten huolellisesti hän sanansa valitsee, miten lempeästi nuhteensa lausuu! Hän tunnustaa sen hyvän, joka rikollisissa on. Hän vakuuttaa heitä esirukouksistaan ja rakkaudestaan. Ja kun nuoli viimein laukiaa – miten varmasti se oikeaan osuu juuri hänen rakkautensa tähden.

Mutta onhan Paavalia suurempi, puhtaampi, rakastavampi – Hän, joka maan päällä asuessaan valitsi kaksitoista alhaista, oppimatonta, ennakkoluuloista miestä, jotka hidasoppisina, vielä Mestarinsa kuolinpäivänä häiritsivät hänen maallisen elämänsä viimeisiä hetkiä, kiistellen "kuka oli suurin", jota Hän niin usein oli heille selittänyt. Kun muu ei auttanut, polvistui hän rakkaudesta orjan työtä tekemään, sanoen: "te kutsutte minua Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein, sillä se minä olen. Jos nyt minä, teidän Herranne ja Mestarinne, olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää teidänkin toinen toisenne jalat pesemän." [Joh. 13:13, 14.]

Kun vanhemmat, työnantajat ja isännät oppivat siinä hengessä neuvomaan, silloin neuvo entistä enemmän tehoo. Sen hengen voimallahan Fénelon muutti ylpeän, oikullisen, itsekkään Burgundin herttuan nöyräksi, lempeäksi, suvaitsevaiseksi toisille ja ankaraksi ainoastaan itselleen. Hänenhän mielilauseensa oli: "täydellisyys ainoastaan jaksaa suvaita epätäydellistä".

Mutta paitsi moitetta, jolla on määrätty tarkoituksensa – miten paljo moitetta vain pahantuulen ilmauksena! Viholainen polttaa meitä, ja me viskaamme sen naapurillemme; tuli polttaa meitä ja me viskaamme hiiliä ja kuumaa tuhkaa jokaisen päälle ympäristössämme.

On kiukkuisuutta, joka lakkaamattomana ikäväin muistutusten tihusateena tunkeutuu kaikkialle; on mielen katkeruutta, joka koillismyrskynä seestymättömältä taivaalta puhaltaa; on riidanhalua, joka ukkospilvenä salamoi ja raehtii. Kaikki nämä ovat hyödytöntä pahemmat. Ne ovat syntejä, ihan yhtä suuria ja rumia kuin nekin, joita sivistynyt seura kauhistuu.

Nämä kaikki ovat suurimmaksi osaksi huonon ruuansulatuksen, kiihtyneiden hermojen tai yleisen kivuloisuuden synnyttämiä sairaloisia tunteita, jotka me syydämme lähimmäisillemme.

Pappi syö liian paljon mieliruokaansa, menee kirkkoon ja nähdessään siellä vähän ihmisiä nuhtelee heitä poissaolevain laiminlyömisen synneistä. "Seurakunta on kylmä, se ei välitä uskonnosta" j.n.e. – kaikki ainoastaan liiallisen syönnin seurauksia.

Teemmepä joskus viikossa kuuden viikon työn. Hermomme ja aivomme rasittuvat liiaksi ja jonkun aikaa näyttää meistä kaikki synkän synkältä ja kotikin kulkevan perikatoansa kohti. Palvelijat eivät ole milloinkaan olleet niin huolimattomat, lapset niin meluisat, koti ei kuuna kullan valkeana niin kauheassa epäjärjestyksessä, valtion hallitus niin huono, ja kirkko joutumassa Antikristuksen valtaan. Mutta ainoa erotus entisen ja nykyisen välillä onkin ainoastaan siinä, että olemme voimamme tyyten tuhlanneet ja näemme koko maailman synkässä valossa. Silloin pitäisi meidän pysyttää moitteen raivotarta etäällä ja sen sijaan harjoittaa vaikenemisen avua, kunnes hermot tyyntyvät. On aikoja, jolloin ei kenenkään pitäisi uskaltautua arvostelemaan lähimmäistänsä, torumaan lapsiaan tai palvelijoitaan tai moittimaan ystäviään – aikoja niin ärtyisiä, ettei voi sitä liioittelematta tehdä. Silloin pitäisi päinvastoin harjoittaa vaikenemisen avua ja vielä enemmän – koettaa rukouksen voimaa.

Mutta vaikkemme milloinkaan olisikkaan kiukkuisia, katkeria tai riitaisia ja kuitenkin on velvollisuutemme huomauttaa ja oikaista toisten virheitä, herää kysymys: millä tavalla sopivimmin? Vastaukseksi pikku vertaus kahdesta naisesta.

* * * * *

Rouva Varmanen on jalomielinen, voimakas- ja lujaluonteinen, vaikutusvaltainen nainen. Hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä on selvä, varma ja tuikitarkka. Hän auttaa köyhiä, höyntelee sairaita ja kärsiviä. Hän on vilpittömästi uskonnollinen. Naisen velvollisuudet hän toimittaa miltei saavuttamattoman täydellisesti. Lupauksensa hän täyttää säntilleen ja on täsmällinen kuin rautatien kello.

Mutta kaikista oivallisista avuistaan huolimatta ei rouva Varmanen voi kotiansa onnelliseksi saada. Hän on näet mitä toivottomin moittija – periaatteellinen moittija. Hänellä on pettämätön mittakaava kaikelle maailmassa, ajatustensa järjestämisestä aina hurstin levittämiseen tai pyyhkeen päärmämiseen ja kieltämättömänä velvollisuutenaan hän pitää saattaa kaikki talossaan sen mittakaavansa mukaiseksi. Ei hän usein toru eikä ole juuri kiukkuinenkaan; mutta hän on tyyni, taipumattoman ankara eikä pieninkään virhe pääse huomaamatta livahtamaan. Hän ei jätä mitään nuhtelematta; hän ei salli puolustelemista; hän ei hyväksy mitään muuta kuin oman mittakaavansa mukaisen täydellisyyden. Hänen nuhteensa ovat niin selvät ja terävät, että ne tepsivät paatuneimpaankin.

Siksipä hän, vaikka harvoin menettääkin malttinsa ja tuskin milloinkaan kiivastuu, kuitenkin saattaa koko ympäristönsä epätoivoon puhuessaan niin tyynesti ja hillitysti. Palvelijat häntä pelkäävät, vaan eivät rakasta. Hänen miehensä, hyvä ja jalomielinen, vaikka tavoiltaan hieman ajattelematon ja huolimaton, toisinaan on ihan nääntyä hänen alituisiin moitteihinsa. Hänen lapsensa kuvittelevat hänet seisomassa etäisellä, muiden ihmisten saavuttamattomalla kukkulalla, josta hän nuhtelevin silmin hellittämättä katselee tottelemattomia poikia ja tyttöjä. He ihmettelevät, mitenkä niin kelpo äitillä on lapsia, jotka, vaikka miten siivoja koettaisivat olla, kuitenkin joka päivä varmasti tekevät jotain nurinniskaista.

Rouva Varmasen virhe ei ole korkea päämäärä, jonne hän koettaa ympäristöään kohottaa, vaan väärä tapa, joten hän sinne pyrkii. Hän on saanut päähänsä, että moittiminen on ainoa keino oikaista erehtynyttä. Hänelle ei ole mieleenkään juolahtanut, että hänellä olisi yhtä suuri velvollisuus kiittää kuin moittia ja että ihmisiä pikemmin saa tekemään oikein kiittämällä sitä, mitä he ovat tehneet hyvästi, kuin virheitä ja erehdyksiä moittien.

Vastapäätä rouva Varmasta asuu rouva Tyytyväinen, hiljainen, vaatimaton nainen, joka ei ole läheskään niin lujaluonteinen ja oivallinen kuin hänen naapurinsa. Hän on iloinen ja vilkas eivätkä hänen periaatteensa ole niin järkähtämättömät; hänen elämänsä suurena päämaalina on välttää ikävyyksiä ja saada sen miellyttävät puolet pysyviksi.

Rouva Tyytyväistä rakastavat hänen miehensä, lapsensa ja palvelijansa, sillä hän jo luonnostaan on jokaiselle ystävällinen. Hän on tietämättänsä miellyttävä.

Rouva Varmanen tarkastaa komeasti katettua päivällispöytäänsä, tutkien joka esinettä erikseen ja virkkaa viimein: "katsoppas, Johanna, tuota mustaa pilkkua suola-astiassa! Oikein hämmästyn sinun huolimattomuuttasi!" – Rouva Tyytyväinen sanoo: "sanoppas, Johanna, missä olet oppinut näin sievästi pöytää kattamaan? Kaikki on niin siroa ja siistiä, paitsi – katsoppas! – pyyhkäiseppäs hiukan tuota suola-astiaa; – kas niin, kaikki on nyt vallan mainiosti."

Rouva Varmasen lapset ja palvelijat eivät kuule muusta puhuttavankaan kuin virheistään; rouva Tyytyväisen palvelijat hyvistä puolistaan. Hän kiittää heidän onnistumistaan ja kehoittaa heitä edistymään samaan suuntaan. Hänen miehensä tuntee pysyvänsä ylevänä vaimonsa silmissä ja lapset tuntevat olevansa äitinsä rakastamia hyviä lapsia, vaikkakin rouva Tyytyväinen joskus saattaa olla aika vihainen ja torua väki lailla, kun jotakin menee ihan nurinpäin.

Nämä kaksi perhettä selvästi osottavat, miten paljoa enemmän ihan tavallinen nainen luontaisella miellyttäväisyydellään saa aikaan kuin lujaluonteisempi, hurskaampi ja periaatteellisempi nainen, joka koettaa ihmisluontoa kangella kohottaa, jolla sitä ei ole tarkoitettu kohotettavaksi.

Ihmisten virheet ja erehdykset saavat yhtä usein alkunsa toivottomuudesta kuin muistakin syistä. Eiköhän meitäkin liene joskus painanut virheiden taakka, joita pelkästä rohkeuden puutteesta emme ole kyenneet oikaisemaan? Ja eiköhän meitä toiselta puolen todellakin ole auttanut ystävä, joka uskoi meistä hyvää, luotti meihin, näki hyvät puolemme valoisimmassa valossa ja peitti virheemme?

Muistakaamme olevamme samaa lihaa ja verta, – puutteet, heikkoudet ovat samat lähimmäisessämme kuin meissäkin, samat jokaisessa äkkinäisessä palvelijassa ja ajattelemattomassa lapsessa.

* * * * *

Tarkastakaamme vielä muutamin sanoin luettua.

Ensiksi: päättäkäämme uurastaa vaikenemisen avun harjoittamista.

Toiseksi: pitäkäämme kaikkea ajattelematonta moittimista syntinä elkäämmekä myrkyttäkö lähimmäisemme elämää ikävillä ja turhanaikaisilla muistutuksilla.

Kolmanneksi: harjoittakaamme kiitoksen avua. Kaikkia meitä on opetettu, että meidän velvollisuutemme on kiittää Jumalaa, mutta harvat meistä ovat ajatelleet velvollisuuttamme kiittää ihmisiäkin. Samasta syystä, josta kiitämme jumalallista hyvyyttä, tulee meidän kiittää inhimillistäkin kuntoa.

Meidän pitää kiittää ystäviämme – läheisiä rakkaita ystäviämme. Meidän pitää katsella ja ajatella heidän hyviä töitään, kunnes virheet unohduksiin jäävät. Ja vasta sitten kuin me rakastamme heitä hellimmin ja enimmän näemme heidän hyviä puoliaan, vasta sitten on aika viisaasti huomauttaa heitä parannettavista puolista.

Vanhempain pitää oppia kiittämään lapsiaan joka kerta, kun he sitä ansaitsevat ja ihan yhtä huolellisesti kuin he heitä virheistäkin huomauttavat, ja isäntäin yhtä tunnollisesti ilmaista mielihyvänsä palvelijain hyvästi tekemästä työstä kuin moittia heidän huolimattomuuttaan. Se, joka tätä parannuskeinoa käyttää, huomaa heti kiitoksen moitetta tepsivämmäksi. Kiitäppäs kerran huolimatonta palvelijaa, joka joskus on tehtävässään onnistunut ja huomaa, miten hänen silmänsä välähtävät. Varmasti hän hyväksymisesi muistaa ja tekee saman työnsä vastakin yhtä hyvästi, jollei paremmin.

Kun moitit – tee se harvoin ja aina kahden kesken – niin sano tyynesti ja ystävällisesti ja niin hienotunteisesti kuin voit. Lasten ja palvelijain moittiminen toisten kuullen on kerrassaan sopimatonta. Ylpeyttä, uhkaa ja itsepäisyyttä sillä tavalla herätetään, mutta kahden kesken annettu neuvo kiitollisena huomioon otetaan.

Yleisenä sääntönä tahtoisin muistiin teroittaa, että lapsia on aina silloin kohdeltava samoin kuin aikuisiakin; he ovat yhtä arkatunteisia ja tarvitsevat yhtä paljon hienotunteisuutta kuin aikaihmisetkin.

Kun me viimein olemme päässeet niin pitkälle, että huomaamme ja tunnustamme sen hyvän, joka on ystävissämme, lapsissamme, palvelijoissamme ja sitä kaikissa olosuhteissamme silmällä pidämme, joko meidän sitten on kiitettävä tai moitittava – silloin olemme ottaneet kiinni ja surmanneet yhden pikku ketun, joka on turmellut monta nuppua viinimäessämme.