Читать бесплатно книгу «Pikku kettuja» Гарриет Бичер-Стоу полностью онлайн — MyBook
cover

Olemme tähän asti ajatelleet suloista, kuuliaista vaimoa, joka tulee pahoilleen, vaan ei suutu, joka ei vielä vääryyttä tunne, vaan nöyrästi koettaa kohtalon kovia ehtoja täyttää. Sellaisia vaimo-raukkoja, kalpeita ja kuihtuneita olemme nähneet monta, vaimoja, jotka ovat ihan kuin ansarikasvia, jotka arkihuoneen kuivassa, pölyisessä ilmassa nuutuvat, kuoleutuvat ja menettävät toisen toisensa perästä kerran niin kauniista lehdistään.

Mutta kuvassa on toinenkin puoli – kun näet vaimo, suuttuneena ja harmissaan, vuorostaan rupeaa maksamaan samalla mitalla ja naisen kekseliäisyyden terävillä nuolilla lävistää jokaisen liitoksen miehensä varustuksissa, osottautuen siinä ihan yhtä vääräksi, mutta miestä paljoa taitavammaksi.

Surullisinta kuitenkin on nähdä kahden henkilön, jotka kerran ovat toisiaan sydämmellisesti rakastaneet, käyttävän rakkauden kautta saavuttamaansa toistensa tarkkaa tuntemista ainoastaan toisiansa kiusatakseen ja ärsyttääkseen. Vuosikausia yhdessä elettyään ja kaikki toisillensa uskottuaan he tuntevat toistensa luonteet ja osaavat sitä varmemmin tähdätä ja ampua myrkylliset nuolensa – ja niin peräti turhan turhista pikku seikoista saa moitteen murhenäytelmä tavallisesti alkunsa.

Miten kerrassaan mitättömistä syistä todellakin alkavat useimmittain ne riidat, jotka horjuttavat ihan rakkauden perustuksia ja musertavat sen hennon ja arkaluontoisen rakennuksen! Myöhästynyt tai hieman onnistumaton päivällinen, revitty sanomalehti, halkojen tai saippuan tuhlaus, säretty lautanen! Sellaisista mitättömän pienistä syistä voivat usein oikein hyvät, jalomieliset, jumaliset ihmiset sylen täydeltä tuhlata ja hävittää juuri sitä kallista aarretta, jonka tähden taloja rakennetaan, halkoja käytetään ja koko talous perustetaan – omaa onneaan. Ennemmin kylmää kahvia, savuista teetä, pohjautunutta ruokaa; ennemmin vaikka mitä harmia, vaikka mitä ikävyyttä kuin rakkauden menettäminen. Mutta mikään ei rakkautta niin varmasti kuluta kuin lakkaamaton moittiminen.

Kun moittiminen kerran on tullut kahden toisiansa rakastavan henkilön tavaksi, niin se aikaa myöten leikkaa parantumattoman haavan, joka ei siedä hellävaraisintakaan, oikeutetuintakaan huomautusta. Jos niin sairaaloinen arkuus on saanut jalan sijan, on rakkauden ennalleen palauttaminen miltei ilmeinen ihmetyö.

Entusius on esimerkiksi tänään noussut ylös mitä paraimmalla tuulella. Aamiaispöydässä hän leikillisesti huomauttaa, miten omituisesti Hermione kirjoittaa g:n. Hermione kiivastuu paikalla ja vastaa pisteliäästi:

– Vai en minä enää osaa edes kirjoittaakkaan sinun mieliksesi? Mistä muusta sinulla on muistuttamista? Ehkäpä hyväntahtoisesti kirjoittaisit luettelon kaikista, mitä minussa on korjattavaa.

– Rakas Hermione, nyt sinä olet ajattelematon.

– En ollenkaan. Minä vain kerran tahtoisin saada loppuun herrani ja mieheni vaatimukset.

– No, rakas Hermione, elä nyt ole lapsellinen.

– Etköhän alkaisi jo keksiä jotain uutta, rakas Entusius. Sitä olen jo kuullut niin usein, että siitä on kaikki uutuuden viehätys hävinnyt.

– Kas niin, Hermione, elkäämme nyt toki riidelkö.

– Hyvänen aika! Kukas tässä riitelee? En ainakaan minä. Minähän vain pyysin sinua minua oikaisemaan. Toivoisin edes kerran – mene, tiedä, elän yhdeksänkymmenvuotiaaksi – voivani tyydyttää sinun ylen hienostunutta mieltäsi. Toivon, että kahvi on hyvää tänään ja tee ja leipä ja paisti ja palvelijat ja eteisen matto ja vinnin ovi ja kellari. Ja nyt minä luullakseni saan oppia hiukan yleissivistystä. Minä tartun paikalla siihen. Mutta toivottavasti sinä hyväntahtoisesti laadit luettelon kaikista muista pikku asioista, joissa minun on korjauttava.

Entusius sysää kahvikupin edestään ja naputtelee pöytään.

– Jos minun sallitaan hieman huomauttaa, hyvä ystävä, niin pöytään naputtelemista ei pidetä sopivana, – virkkaa hänen kaunis vastustajansa.

– Sinähän voit tehdä ihmisen hulluksi, Hermione! huudahtaa Entusius, nousee pöydästä ja lähtee kotoaan katkerana, varmasti päättäen syödä päivällistä muualla.

Entusius on loukkautunut sydänjuuriaan myöten eikä ole mielestään eläessään nähnyt niin ajattelematonta ja ärtyisää naista. Mutta ei hänelle mieleenkään vilahda, että juuri hänen oma häikäilemätön, alituinen moittimisensa on Hermionen joka hermon niin herkistänyt ja aristanut, että pieninkin vihjaus, ystävällisinkin neuvo häntä kiusaten kiusaa. Tosin ei tämänaamuinen kiista ollut hänen syynsä. Hän sanoi vain sen, joka oli oikeaa ja totta, ja Hermione oli itsepäinen ja taipumaton. Mutta alkusyy oli kieltämättä kuitenkin hänen.

Kun Entusius naimisiin mentyänsä unelmistansa heräsi ja huomasi, että hänen Hermionensa käytännöllisessä elämässä todellakin oli vain "lintunen, tähtönen, kukkanen" eikä emäntä – miksi hän ei silloin rehellisenä miehenä katsonut todellisuutta silmästä silmään? Miksi hän ei muistutellut kaikkia niitä ihania asioita, joita hän parin vuoden kuluessa oli hänen korvaansa kuiskaillut? Ja miksi hän häneltä vaatii rehellisyyttä, vaatii enemmän kuin mistä oli puhe ollut – enemmän siis kuin mihin hänellä oli oikeutta? Voiko lintunen johtaa taloutta? Voiko kukkanen pitää silmällä Riittaa ja Mariaa ja perehdyttää heidät hienon talouden kaikkiin yksityisseikkoihin?

Jos hänen vaimonsa, niinkuin useimmat muutkin tytöt, kodin velvollisuuksia opetellessaan monta monituista kertaa tuskastuu ja erehtyy, niin totta kai hänen oikeastaan pitäisi voimiansa myöten häntä siinä vaikeassa tehtävässä auttaa eikä lisätä kiviä kuormaan. Muistelkoonpas, miten ihaillen ja hymyhuulin hän ennen häitä kuunteli hänen rehellistä tunnustustansa, että hän on kerrassaan kykenemätön taloustoimiin ja miten hänestä silloin oli vain runollista ja suloista juuri se, josta avioliitossa oli niin paljo ikävyyksiä kummunnut.

Jos mies huomaa, ettei vaimo voi kodin velvollisuuksia täyttää – eikö hän sitten voi muuten kuin haikailematta ja armottomasti viskata muistutuksiaan ja vaatimuksiaan, joihin moni kohta kodissa aiheuttaa? Ei hän uskaltaisi sanoa niin suoraan ja epäkohteliaasti puotilaiselleen, räätälilleen tai suutarilleen. Poikamiehenä Entusius ei milloinkaan moittinut ruokaa ruokapaikassaan ensin tarkoin asiaa ajattelematta ja huomauttamatta siitä niin kohteliaasti kuin suinkin. Huomautukset ja muistutukset ovat seuraelämässä ilmaistavat kohteliaasti ja soveliaalla tavalla, muuten niiden kärki ponnahtaa takaisin lausujaan. Mutta omaa vaimoaan ja omassa kodissaan hän muistuttaa sanojaan punnitsematta. Niin, sen hän tekee; mutta vuosien kuluttua on vaimo muuttunut ja koti sietämätön. Ja vähitellen hänelle selviää, mihin arkailematon moittiminen vie, ja että nainen osaa ampua moitteen myrkyllisiä nuolia paljoa taitavammin ja varmemmin kuin mies.

Mutta syy ei aina ole miehen. Liiankin usein hellää, tyyniluontoista ja kärsivällistä aviomiestä kiusaa ja vaivaa moittelias vaimo, jonka lahjakkuus näyttää ilmenevän pitkälle kehittyneenä taitona keksiä ja paljastaa kipeitä kohtia kaikessa ja kaikissa.

Olemme nähneet jalointen ja lämminsydämmisinten mielten muuttuvan juroiksi jörreiksi sellaisen vaimon vaikutuksesta. Varmana saavansa aina osakseen moitetta, olivatpa miten hyvänsä, eivät he viimein mistään välitäkkään.

Tunsimme kerran miehen, joka meni naimisiin hemmotellun kaunottaren kanssa, jonka nurinalle, vaatimuksille ja oikuille ei ollut ääriä, ei vieriä. Saadakseen kuitenkin lepoa väsyneille hermoilleen täytyi hänen viimein heretä kuulemattomaksi hänen toiveilleen ja ruikutuksilleen. Hän eli mikäli mahdollista niinkuin ei vaimoa olisi ollut olemassakaan, mutta piti kuitenkin huolta, ettei häneltä mitään puuttunut. Vaimo sairastui, mutta miehen sydän pysyi kylmänä ja heltymätönnä. Hän kuoli ja mies oli kuin vapautettu vanki. Hän meni uusiin naimisiin – naisen kanssa, joka ei ollut kaunis, vaan hyvä ja lempeä, – naisen kanssa, joka vaati vähän ja moitti harvoin ja silloin aina mitä hienotunteisimmin ja varovimmin. Ennen niin välinpitämättömästä ja huolimattomasta puolisosta tuli mallikelpoinen aviomies – aina hyvä ja aulis ja valmis täyttämään kaikki vaimonsa toiveet – hän oli kuin savi valajan kädessä. Vaimon lievinkin huomautus, joka niin harvoin ja silloinkin niin varovasti lausuttiin, oli hänelle suuremman arvoinen kuin monet pitkät puheet. Niin erilainen voi sama ihminen olla, riippuen siitä kädestä, joka hänen sydämmensä kieliä koskettelee!

* * * * *

Olemme tähän asti puhuneet moittimisesta yksinomaan miehen ja vaimon kesken. Miltei sitäkin pahempi on lasten moittiminen. Lapsia ei mikään niin vahingoita kuin alituinen, ajattelematon nariseminen ja kiuskaminen. Lapset ovat usein virheineenkin yhtä tunteellisia ja arkoja kuin aikuiset. Lapsessa on kaikki kehittymätöntä, kypsymätöntä ja puutteellista. Ja melkeinpä jokainen häntä vanhempi luulee olevansa oikeutettu ja velvollinenkin häntä torumaan, kunnes hänestä tulee tunteettoman kova ja tuittupäinen jurri.

Vilkas, vallaton poika hyökkää koulusta kotiin innoissaan kertoakseen äitillensä sanottavansa. Paikalla kuuluu:

– Kas niin, nyt on taas ovi auki! Enkö minä ole kivenkovaan ja monta monituista kertaa kieltänyt jättämästä ovea auki?

– Katsoppas jalkojasi, minkä näköiset ne ovat! Mitenkä usein minun pitää muistuttaa sinua pyyhkimään jalkasi huoneeseen tullessasi?

– No, siinä on taas hattu sohvalla! Milloinka sinä opit sen panemaan paikoilleen?

– Elä jätä tauluasi siihen! Eihän sen paikka siinä ole.

– Ui, miten likaiset kädet sinulla on! Missä ihmeessä sinä olet itsesi tuommoiseksi töhrännyt?

– Et saa istua sillä tuolilla; paikallahan sinä sen säret.

– Lapsiparka, minkä näköinen sinun tukkasi on! Mene paikalla sukimaan!

– Etkös näet taas ole repinyt vaatteitasi! Hyvä ihme, minkälainen tuo poika on!

– Elä huuda niin hirveästi! Aivanhan tässä kuuroksi tulee.

– Tahtoisinpa mielelläni tietää sinäkö, Jaakko, tämän tynnyrin olet palasiksi ruhjonut?

– Sinä sitä varmaan, Jaakko, olet särkenyt partaveitseni terän?

– Jaakko, sinä olet ollut kirjoittamassa kirjoituspöydälläni ja tärvellyt kolme arkkia parasta paperiani!

Ihmettelemmepä, olisikko kukaan perheen aikuisista jäsenistä tyynenä jaksanut kuunnella tällaista muistutusten tulvaa, vaikkakin se olisi ollut aivan yhtä oikeutettu.

Ei suinkaan; aikuisilla on oikeuksia, joita toisten täytyy kunnioittaa. Kuka hyvänsä ei vain voikkaan heidän toimiansa arvostella. Jos jokainen voisi ja sen tekisi – mitä kauheita riitoja siitä seuraisikkaan!

Palvelijat ovat yleensä vain aikuisia lapsia ja äsken mainitun saattaa siitä syystä heihinkin sovelluttaa. Taitamaton, yksinkertainen maalaistyttö, joka on saanut palveluspaikan hienossa talossa, menee aivan sekaisin uudessa oudossa ympäristössä, johon hän yhtäkkiä on joutunut. Kaasujohto, vesijohto ja monet muut perheen mukavuudet ovat hänelle tuntemattomia ihmeitä. Hänen pitää oppia ja pitää mielessään tuhansia pikku seikkoja ja varokeinoja, joista ennen ei ole uneksinutkaan. Ja jos hän laiminlyö ainoankaan, saattaa siitä helposti seurata vedenpaisumus tai kaasumyrkytys tai joku muu ikävyys ja haitta. Jo pöydästä korjatessa ja tarjotessa hienossa pöydässä saattaa monta kymmentä kertaa erehtyä ja jokainen erehdys yhtä paljon hermostuttaa perheen kaikkia jäseniä. Eipä ihmettäkään, jos emäntä ja palvelija silloin silmäilevät toisiaan samoin kuin karhu ja mies, jotka yhdessä pudota romahtivat puusta, viisitoista syltä korkealta, ja avuttomina ja vihaisina puun juurella toisiansa katselivat. Emäntä on harmistunut, kiukkuinen ja toivoton; tyttörukka samalla tavalla ja yhtä hyvästä syystä. Annappas jos emäntä yhtä yhtäkkiä joutuisi kirjapainoon ja niukkoja ohjeita saatuaan määrättäisiin latomaan sanomalehden palstaa, niin hän tosiaan olisi yhtä taitamaton ja hämmennyksissään kuin konsanaan Riitta hänen järjestetyssä kodissaan.

Moni hieno koti on tällaisista syistä lakkaamattomassa kapinassa, tyyntymätön kuin myötäänsä aaltoileva meri. "Heidän pöytänsä on tullut heille ansaksi" todellakin ja loukkauskiveksi se, joka heidän hyväksensä oli aiottu. Kaasut, vesijohdot, kalut ja koristeet – kaikki ne ovat tottumattomissa käsissä muuttuneet pahan hengen aseiksi, joilla hän yöt päivät heidän kristillisiä avujansa koettelee. Ja vaikka koti kunnollisessa järjestyksessä pysyisikkin, niin ani harvoin lienee laita sama hyvän tuulen ja kristillismielisyyden. Minä vetoon tuhansien naisten kokemukseen, naisten, jotka toden perästä ovat uskonnollisia. He rukoilevat ja käyvät kirkossa ja heidän sielunsa kohoo rakkauden, puhtauden ja rauhan ikuiselle lähteelle. Mutta kotiin palattua heitä kohtaa aivan toisellainen kokemus; he joutuvat epätoivoon ja halveksivat itseänsä kovasydämmisyytensä, pikaisuutensa, vihaisten silmäystensä ja ärtyisyytensä tähden, jota herättää alituinen epäsointu hyvästi viritetyistä kielistä, joita taitamaton käsi koskettelee.

Puhu jouhipaidasta, ruoskimisesta ja muusta lihansa kurittamisesta pyhityksen välikappaleena! Sitä ei sivistyneessä maassa tarvita. Pitäköön nainen kodin koettelemuksia jouhipaitanansa ja ruoskanansa. Kärsiköön niitä tyynesti, iloitkoon niistä, hymyilköön ja olkoon hiljainen, äänetön ja lempeä – silloin ei enää luostari voi hänelle mitään opettaa, hän on voiton saavuttanut pyhimys.

Kun Anni alituisista muistutuksista huolimatta unohtaa pellin aukaisematta lämmittäessään huoneita aamuisin, kun Riitta puhaltaa kaasun sammuksiin lastenkammarissa ja koko perhe on tukehtua savuun, vaikka sellaisen sammuttamistavan vaarallisuutta on hänelle lukemattomia kertoja selitetty, kun lasit päivällispöydässä ovat himmeät ja viiruiset, vaikka viikkokausia on neuvottu niitä kunnollisesti pesemään ja pyyhkimään, kun norsunluupäisiä veitsiä ja haarukoita liotetaan kiehuvassa vedessä, aivan kuin ei siitä olisi kertaakaan varoitettu, kun palvelijat yhäti ja joka asiassa unohtavat kaikkein tärkeimmät tehtävät – silloin ei ole toivon ujettakaan levosta eikä rauhasta, jollei emännän uskonnollinen mieli jaksa niitä kestää ja voittaa. Sillä eivät ainoastaan apostolit iloitse heikkoudessa, hädissä ja ahdistuksissa, vaan myöskin äidit ja emännät, jos tahtovat, voivat oppia apostoleista, mitenkä he oikein voisivat sanoa: "koska minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen." [2 Kor. 12:10.]

Kärsimys ei meitä kiusaa opittuamme sitä oikein kantamaan. Me voimme tyynesti kärsiä huomatessamme kärsimyksen kantavan hyviä hedelmiä. Koettelemuksen kohdatessa voimme silloin sanoa: "jos sinä, Herra, olet sen lähettänyt, niin se on hyväksemme."

Jos mieli kotielämän levottomassa, vaihtelevassa yhteiskuntaelämässämme pysyä tyynenä ja rauhaisana, on välttämätöntä kristillisessä seurakunnassa uudestaan päästää arvoonsa se kristillinen avu, jota mystikot niin tärkeänä pitävät. Tarkoitan – vaikenemisen avua. Tätä avua ei voi liian suureksi arvata. Tosi ja mieleen painettava on vanha sananlasku: "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa." – Mutta – kuulen monen inttävän – mitähän meistä sitten tulee, jollemme saa puhua? Emmekö enää saisi nuhdella lapsiamme, palvelijoitamme, toisiamme? Pitääkö meidän antaa ihmisten mielin määrin tehdä väärin suutammekaan avaamatta?

Ei suinkaan. Virheet täytyy huomata ja niistä muistuttaa; erehdykset oikaista. Kehottaminen ja nuhteleminen on vanhempain ja isäntäväen velvollisuus ja sama on myöskin oikean ystävän.

Бесплатно

4 
(2 оценки)

Читать книгу: «Pikku kettuja»

Установите приложение, чтобы читать эту книгу бесплатно