Читать бесплатно книгу «Minna von Barnhelm» Г. Э. Лессинга полностью онлайн — MyBook

YHDEKSÄS KOHTAUS

Eräs palvelija. v. Tellheim. Just.

PALVELIJA.

Pst! Kumppani!

JUST.

Mikä on hätänä?

PALVELIJA.

Eikö hän voisi osoittaa minua sen upseerin pakeille, joka vielä eilen asui (viittaa erääseen huoneeseen sillä puolella, josta saapui) tuossa huoneessa?

JUST.

Voinpa hyvinkin. Mitä hänellä on upseerille tuomista?

PALVELIJA.

Sitä mitä aina tuomme, kun emme tuo mitään: komplimentin. Arvoisa emäntäni on saanut kuulla, että hänen on täytynyt väistyä meidän tieltämme. Arvoisa emäntäni tietää, mikä sopii, ja sen johdosta on minun nyt pyydettävä häneltä anteeksi.

JUST.

No, pyytäköön hän siis häneltä anteeksi: tuossa hän on.

PALVELIJA.

Mikä hän on miehiään? Miksi häntä mainitaan?

v. TELLHEIM.

Ystäväni, olen jo kuullut asianne. Se on liikaa kohteliaisuutta arvoisan emäntänne puolelta, ja minä annan sille sen arvon kuin tuleekin. Lausukaa hänelle kunnioittava tervehdykseni. – Mikä on arvoisan emäntänne nimi?

PALVELIJA.

Mikäkö on hänen nimensä? Häntä puhutellaan armolliseksi neidiksi.

v. TELLHEIM.

Ja hänen sukunimensä?

PALVELIJA.

Sitä en ole vielä sattunut kuulemaan, ja minun asiani ei ole sitä kysyä. Minä järjestän asiani niin, että minulla enimmäkseen aina kuuden viikon kuluttua on uusi isäntäväki. Hitto heidän kaikkien nimiä muistakoon!

JUST.

Bravo, kumppani!

PALVELIJA.

Tämän palvelukseen tulin vasta muutama päivä sitten Dresdenissä. Hän etsii, luullakseni, täällä sulhastaan. —

v. TELLHEIM.

Riittää, ystäväni. Halusin tietää arvoisan emäntänne nimen, en hänen salaisuuksiaan. Menkää jo!

PALVELIJA.

Kumppani, tuosta ei olisi herraksi minulle!

KYMMENES KOHTAUS

v. Tellheim. Just.

v. TELLHEIM.

Pidä huolta, Just, että pian pääsemme pois tästä talosta! Tuon vieraan naisen kohteliaisuus tuntuu minusta tukalammalta kuin isännän julkeus. Kas tässä, ota tämä sormus, ainoa kalleus, mikä minulla vielä on jälellä. En koskaan olisi luullut sitä tarvitsevani käyttää tällaiseen tarkoitukseen! – Panttaa se! vaadi siitä kahdeksankymmentä friedrichsdoria; isännän lasku ei voi nousta kolmeakymmentä korkeammalle. Maksa hänelle ja vie minun tavarani täältä. – Niin, mihin? – Mihin tahdot. Halvin ravintola paras. Tapaat minut tuolla viereisessä kahvilassa. Minä lähden, toimita asiasi hyvin.

JUST.

Olkaa huoleti, herra majuri! —

v. TELLHEIM

(tulee jälleen takaisin). Ennen kaikkea, älä unohda pistoolejani, jotka riippuivat seinällä vuoteeni takana.

JUST.

Minä en unohda mitään.

v. TELLHEIM

(tulee vielä kerran takaisin). Vielä yksi asia: ota myös villakoirasi mukaan; kuuletko, Just! —

YHDESTOISTA KOHTAUS

JUST.

Villakoira ei tänne jää. Siitä pitäköön koira itse huolen. – Hm! vai oli herralla vielä tämä kallisarvoinen sormuskin? ja piti sitä taskussaan eikä sormessaan? – Isäntä hyvä, me emme vielä ole niin putipuhtaat kuin miltä näyttää. Hänelle, juuri hänelle minä sinut panttaan, kaunis pikku sormus! Tiedän, että häntä harmittaa, kun sinua ei hänen talossaan kokonaan panna likoon! – Aah —

KAHDESTOISTA KOHTAUS

Paul Werner. Just.

JUST.

Katsohan, Werner! hyvää päivää, Werner! tervetuloa kaupunkiin!

WERNER.

Kirottu kylä! En millään ilveellä tahdo siihen tottua jälleen. Hauskaa, lapset, hauskaa; minä tuon uutta rahaa! Missä majuri on?

JUST.

Eikö hän tullut vastaasi? Hän lähti juuri äsken rappusia alas.

WERNER.

Minä tulin takaportaita. No, miten hän jaksaa? Olisin jo viime viikolla ollut täällä luonanne, mutta —

JUST.

No? mikäs esti? —

WERNER.

Just, – oletko kuullut puhuttavan prinssi Herakliuksesta?

JUST.

Herakliuksesta? Enpä tietääkseni.

WERNER.

Etkö sinä tunne itämaiden suurta sankaria?

JUST.

Tietäjät itäiseltä maalta tunnen hyvinkin, ne, jotka uuden vuoden tienoilla juoksentelevat tähdet käsissään – —

WERNER.

Ihminen, luulenpa, että luet sanomalehtiä yhtä vähän kuin raamattua? – Sinä et tiedä mitään prinssi Herakliuksesta, et mitään tuosta urhoollisesta miehestä, joka on siepannut Persian ja nyt lähipäivinä murskaa maahan ottomaanien portin? Jumalan kiitos, että jossakin maailman kolkassa vielä tapellaan! Olen jo tarpeeksi kauvan toivonut, että täällä taas pamahtaisi. Mutta täällä ne vain vetelehtivät ja parantelevat nahkaansa. Ei, sotilas minä olin, sotilaaksi täytyy minun jälleen tulla! Lyhyesti – (katsellen arkana ympärilleen, onko kukaan kuuntelemassa) näin meidän kesken, Just, minä vaellan Persiaan tehdäkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa prinssi Herakliuksen johdolla pari sotaretkeä turkkilaisia vastaan.

JUST.

Sinä?

WERNER.

Minä, sellaisena kuin minut tässä näet! Meidän esi-isämme kävivät uutterasti sotaa turkkilaisia vastaan, ja niin pitäisi meidän tehdä yhä vieläkin, jos olisimme rehellisiä miehiä ja hyviä kristityitä. Tosin käsitän varsin hyvin, ettei sotaretki turkkilaisia vastaan voi olla puoleksikaan niin hupainen kuin sotaretki ranskalaisia vastaan; mutta sitä ansiokkaampi se lienee niin tässä kuin tulevassakin elämässä. Turkkilaisilla on kaikilla sapelit, timanteilla kirjaillut —

JUST.

Antaakseni sellaisella sapelilla iskeä pääni halki en matkustaisi yhtä ainoata peninkulmaa. Et suinkaan ole niin mieletön, että jätät kauniin kylävouti-tilasi? —

WERNER.

Oo, sen otan mukaani! – Etkö huomaa? – Tila on myyty – —

JUST.

Myyty?

WERNER.

St! – tässä on sata tukaattia, jotka eilen sain käsirahoina; ne minä tuon majurille —

JUST.

Ja mitäs hän niillä?

WERNER.

Mitäkö hän niillä? Hänen on ne kulutettava, pelattava, juotava – miten vain haluttaa. Se mies tarvitsee rahaa, ja surkeata on, että häntä ei tahdota päästää edes omiinsa käsiksi! Mutta minäpä tietäisin, mitä tekisin, jos olisin hänen asemassaan! Minä arvelisin: »Hitto periköön täällä teidät kaikki», ja lähtisin Paul Wernerin kera Persiaan! – Tuli ja leimaus! – prinssi Heraklius lienee toki kuullut puhuttavan majuri Tellheimistä, vaikkapa hän ei tunnekaan hänen entistä varusmestariaan Paul Werneriä. Meidän ottelumme Katzenbergin luona —

JUST.

Werner, sinulla on herttaisen hyvä tarkoitus; mutta me emme kaipaa sinun rahojasi. Pidä tukaattisi, ja sata pistoliasi voit myös saada koskemattomina takaisin, niin pian kuin vain tahdot. —

WERNER.

Vai niin? Onko siis majurilla vielä rahaa?

JUST.

Ei.

WERNER.

Onko hän jostakin saanut lainaksi?

JUST.

Ei.

WERNER.

Ja mistä te sitten elätte?

JUST.

Me annamme merkitä laskuun, ja kun ei enää haluta mitään merkitä ja meidät heitetään ulos ovesta, niin me panttaamme, mitä meillä on, ja siirrymme muuanne. Kuulehan, Paul, tälle isännälle meidän täytyy tehdä jokin kepponen.

WERNER.

Onko hän tuottanut majurille ikävyyksiä? – Minä suostun! —

JUST.

Mitähän, jos me illalla, kun hän tulee tupakkahuoneesta, väijyisimme häntä ja antaisimme hänelle aimo selkäsaunan? —

WERNER.

Illalla? – väijyisimme häntä? – kaksi yhtä vastaan? – Se ei kelpaa. —

JUST.

Tahi jos pistäisimme hänen nurkkansa tuleen? —

WERNER.

Polttoa ja hävitystä? – Mies, kuulee hyvin, että sinä olet ollut kuormarenki etkä sotilas, – hyi!

JUST.

Tahi jos tekisimme hänen tyttärestään porton? Hän on tosin perhanan ruma – —

WERNER.

No, silloin hän lienee jo aikoja sitten siksi tullut? Etkä sinä siihenkään ketään apulaista tarvitsisi. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut?

JUST.

Tule, niin saat kuulla kummia!

WERNER.

Niinpä on täällä sitten kai itse piru irti?

JUST.

Niin on, tule pois!

WERNER.

Sitä parempi! Persiaan siis, Persiaan!

(Ensi näytöksen loppu.)

TOINEN NÄYTÖS

(Tapahtuu neidin huoneessa.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS

Minna von Barnhelm. Franziska.

NEITI

(aamupuvussa, katsoen kelloansa). Franziska, me olemmekin nousseet hyvin varhain. Aika käy meille pitkäksi.

FRANZISKA.

Kukapa saisi unta näissä vietävän suurissa kaupungeissa? Vaunuja, yövartijoita, rumpuja, kissoja, korpraaleja – ei koskaan lakkaa jyrisemästä, huutamasta, pärisemästä, naukumasta, kiroilemasta; aivan kuin yö olisi kaikkea muuta kuin lepoa varten. – Kuppi teetä, armollinen neiti?

NEITI.

Tee ei minulle maistu. —

FRANZISKA.

Minä keitätän omaa suklaatamme.

NEITI.

Keitätä, itsellesi!

FRANZISKA.

Itselleni? Yhtä mielelläni itsekseni lörpöttelisin kuin itsekseni joisin. – Tosin käy aika tällä tavalla niin pitkäksi. – Meidän täytynee aikamme kuluksi somistaa itsemme ja koettaa pukua, jossa aiomme tehdä ensi rynnäkkömme.

NEITI.

Miksi puhut rynnäköistä, kun olen tullut tänne vain vaatiakseni antautumisen voimassapitämistä?

FRANZISKA.

Ja tuo herra upseeri, jonka me karkoitimme, ja jolle me sen johdosta lähetimme kunnioittavan tervehdyksemme: eipä liene hänkään tottunut hienoimpiin elämäntapoihin! Olisihan hän muutoin pyytänyt saada kunniaa käydä meitä tervehtimässä.

NEITI.

Kaikki upseerit eivät ole Tellheimejä. Totta puhuen minä lähetinkin hänelle tervehdykseni vain senvuoksi, että saisin tilaisuuden tiedustella häneltä jotakin Tellheimistä. – Franziska, sydämeni sanoo, että matkani on oleva onnellinen, että olen löytävä hänet. —

FRANZISKA.

Sydämmenne, armollinen neiti? Sydämeen ei ole liiaksi uskottava. Sydän puhuu äärettömän mielellään sitä mitä suukin. Jos suu olisi yhtä taipuvainen puhumaan sydämen mukaan, niin olisi jo aikoja sitten tullut muotiin pitää suut lukossa.

NEITI.

Ha! Ha! suut lukossa! Sepä muoti olisi minusta aivan paikallaan!

FRANZISKA.

Mieluummin jääkööt kauneimmatkin hampaat näyttämättä kuin että alinomaa päästää sydämen sitä tietä valloilleen!

NEITI.

Mitä? Oletko sinä niin pidättyväinen? —

FRANZISKA.

En, armollinen neiti, mutta olisin mielelläni pidättyvämpikin. Harvoin puhutaan hyveestä, jonka itse omistaa; mutta sitä useammin siitä, joka itseltä puuttuu.

NEITI.

Näetkös, Franziska? Nytpä teit erittäin hyvän huomautuksen.

FRANZISKA.

Tein? Onko siinäkin tekemistä, mikä noin vain juolahtaa mieleen? —

NEITI.

Ja tiedätkö, miksi oikeastaan pidän tuota huomautusta niin hyvänä? Se soveltuu monessa suhteessa minun Tellheimiini.

FRANZISKA.

Mitäpä te ette saisi soveltumaan häneen?

NEITI.

Ystävät ja vihamiehet sanovat, että hän on maailman urhoollisin mies. Mutta kuka on koskaan kuullut hänen puhuvan urhoollisuudesta? Hänellä on mitä oikeamielisin sydän, mutta oikeamielisyys ja jalomielisyys ovat sanoja, joita ei koskaan kuule hänen huuliltaan.

FRANZISKA.

Mistä hyveistä hän sitten puhuu?

NEITI.

Ei mistään; sillä häneltä ei puutu mitään.

FRANZISKA.

Tuota vain tahdoinkin kuulla.

NEITI.

Odotahan, Franziska, nyt muistan. Hän puhuu hyvin usein säästäväisyydestä. Näin meidän kesken, Franziska, luulenpa, että tuo mies on tuhlaaja.

FRANZISKA.

Vielä eräs seikka, armollinen neiti. Minä olen hyvin usein kuullut hänen mainitsevan myös horjumatonta uskollisuuttaan teitä kohtaan. Mitäpä, jos tuo herra olisi huikentelevainenkin?

NEITI.

Sinua onnetonta! – Mutta tarkoitatko täyttä totta, Franziska?

FRANZISKA.

Kuinka kauvan hän onkaan jo ollut teille kirjoittamatta?

NEITI.

Ah! rauhanteon jälkeen on hän kirjoittanut minulle vain yhden ainoan kerran.

FRANZISKA.

Vai huokaus rauhaakin vastaan! Ihmeellistä! Rauhan pitäisi vain korjata kaikki se paha, minkä sota on saanut aikaan, mutta se turmelee sen hyvänkin, mitä tämä, sen riitaveli, kenties on aiheuttanut. Rauha ei saisi olla niin itsepäinen! – Ja kuinka kauvan onkaan jo rauhaa kestänyt? Aika käy äärettömän pitkäksi, kun tapahtuu niin vähän uutta. – Turhaan posti taas kulkee säännöllisesti, ei kukaan kirjoita; sillä kellään ei ole mitään kirjoitettavaa.

NEITI.

»Nyt on rauha», kirjoitti hän minulle, »ja minä lähenen toiveitteni täyttymistä». Mutta että hän on kirjoittanut tästä minulle ainoastaan kerran, vain yhden ainoan kerran —

FRANZISKA.

Että hän pakottaa meidät itse rientämään tätä toiveitten täyttymistä kohti: jos vain löydämme hänet, niin saa hän tämän maksaa! – Kunpa tuo mies tällävälin ei vain jo olisi täyttänyt toiveitaan ja me saisi täällä tietää —

NEITI

(tuskaisesti ja kiivaasti). Että hän on kuollut?

FRANZISKA.

Teidän tähtenne, armollinen neiti; jonkun toisen sylissä. —

NEITI.

Sinä kiusanhenki! Odota, Franziska, kyllä tämän vielä edestäsi löydät! – Mutta pakise vain; muutoin nukahdamme uudelleen. – Hänen rykmenttinsä hajoitettiin heti rauhanteon jälkeen. Kukapa tietää, minkälaiseen laskujen ja todisteitten sekamelskaan hän siten on joutunut? Kukapa tietää, mihin toiseen rykmenttiin, mihin kaukaiseen maakuntaan hänet on siirretty? Kukapa tietää, mitkä seikat – Joku koputtaa.

FRANZISKA.

Sisään!

Бесплатно

0 
(0 оценок)

Читать книгу: «Minna von Barnhelm»

Установите приложение, чтобы читать эту книгу бесплатно