NELJÄS KOHTAUS

v. Tellheim. Just.

JUST.

(joka polkaisee jalkaansa ja sylkee isännän jälkeen).

Hyi!

v. TELLHEIM.

Mitä nyt?

JUST.

Olen pakahtua kiukkuuni.

v. TELLHEIM.

Tahi paremminkin puhdasverisyyteesi.

JUST.

Ja te, – teitä en enää tunne, herrani. Vaikka kuolisin tähän teidän silmienne eteen, niin te olette tuon julkean, kovasydämisen roiston suojelusenkeli! Hirsipuun ja mestauskirveen ja teilauspyörän uhallakin olisin minä hänet – olisin tahtonut kuristaa hänet näillä kourillani, repiä hänet palasiksi näillä hampaillani. —

v. TELLHEIM.

Peto.

JUST.

Mieluummin peto kuin tuollainen ihminen!

v. TELLHEIM.

Mutta mitä sinä tahdot?

JUST.

Minä tahdon, että te käsittäisitte, kuinka kovasti teitä loukataan.

v. TELLHEIM.

Entä sitten?

JUST.

Että te kostaisitte, – ei, tuo mies on siihen liian halpa —

v. TELLHEIM.

Vaan että minä antaisin sinun tehtäväksesi kostaa minun puolestani? Se on alun pitäen ollut ajatukseni, Minun ei enää olisi pitänyt näyttäytyä hänelle. Hän olisi joutanut saada maksunsa sinun käsistäsi. Tiedän, että osaat paiskata pöytään kourallisen rahaa jokseenkin halveksuvin ilmein. —

JUST.

Vai niin? erinomainen kosto! —

v. TELLHEIM.

Mutta se meidän täytyy vielä siirtää tuonnemmaksi. Minulla ei ole enää ropoakaan käteistä rahaa! enkä saa mistään kokoon haalituksi.

JUST.

Ei käteistä rahaa? Ja mikäs se on sitten se kukkaro, jossa oli viisisataa taaleria louisdoreissa ja jonka isäntä löysi kirjoituspulpetistanne?

v. TELLHEIM.

Se on rahaa, joka on annettu minun talletettavakseni.

JUST.

Ei suinkaan vain ne sata pistoolia, jotka entinen varusmestarinne toi teille neljä viisi viikkoa sitten?

v. TELLHEIM.

Juuri ne, Paul Wernerin tuomat. Miksikäs ei?

JUST.

Niitä ette siis vielä ole käyttänyt? Herrani, niitä voitte käyttää mihin vain tahdotte. Minun vastuullani —

v. TELLHEIM.

Todellakin?

JUST.

Werner sai minulta kuulla, kuinka kauan pää-sotarahasto viivyttelee saatavienne maksamista. Hän sai kuulla —

v. TELLHEIM.

Että minusta varmaankin tulee keppikerjäläinen, ellen jo ole. – Olen sinulle erittäin kiitollinen, Just. – Ja tämä ilmoitus sai Wernerin luovuttamaan minulle vähäiset roponsa. Olipa toki hyvä, että arvasin sen. Kuule, Just, kirjoita minulle samalla omakin laskusi; meistä on tullut ero. – —

JUST.

Kuinka? mitä?

v. TELLHEIM.

Ei sanaakaan enää; tuolta tulee joku. —

VIIDES KOHTAUS

Eräs surupukuinen nainen, v. Tellheim. Just.

NAINEN.

Pyydän anteeksi, hyvä herra! —

v. TELLHEIM.

Ketä etsitte, madame? —

NAINEN.

Juuri sitä arvoisaa herraa, jota minulla on kunnia puhutella. Te ette tunne minua enää? Olen entisen aliratsumestarinne leski —

v. TELLHEIM.

Taivaan tähden, armollinen rouva! mikä muutos! —

NAINEN.

Olen juuri noussut sairasvuoteelta, johon mieheni kuoltua tuskani minut heitti. Minun täytyy vaivata teitä jo näin varhain, herra majuri. Aion matkustaa maalle, jossa eräs hyvänsydäminen, kenties yhtä onneton ystäväni on nyt ensi aluksi tarjonnut minulle turvapaikan.

v. TELLHEIM

(Justille).

Mene, jätä meidät yksin.

KUUDES KOHTAUS

Nainen, von Tellheim.

v. TELLHEIM.

Puhukaa vapaasti, armollinen rouva! Minun edessäni ei teidän tarvitse onnettomuuttanne hävetä. Voinko jotenkin teitä palvella?

NAINEN.

Hyvä herra majuri —

v. TELLHEIM.

Surkuttelen teitä, armollinen rouva! Miten voisin teitä palvella? Tiedätte, että puolisonne oli ystäväni; ystäväni, sanon; olen aina säästellen käyttänyt tätä nimitystä.

NAINEN.

Kukapa tietäisi paremmin kuin minä, kuinka suuresti te ansaitsitte hänen ystävyytensä ja hän teidän? Te olisitte ollut hänen viimeinen ajatuksensa, teidän nimenne olisi ollut viimeinen ääni hänen kuolevilla huulillaan, jollei väkevämpi luonto olisi vaatinut tätä murheellista etuoikeutta hänen onnettoman poikansa, hänen onnettoman puolisonsa osalle —

v. TELLHEIM.

Lopettakaa, madame! Tahtoisin mielelläni itkeä kanssanne, mutta tänään minulla ei ole kyyneliä. Säästäkää minua! Te tapaatte minut hetkellä, jolloin helposti saattaisin eksyä napisemaan kohtaloani vastaan. – Oi, sinä oikeamielinen Marloff! Joutuun, armollinen rouva, mitä suvaitsette käskeä? Jos kykenen teitä palvelemaan, jos kykenen —

NAINEN.

En saa lähteä matkalle täyttämättä hänen viimeistä tahtoaan. Hän muisti vähää ennen loppuaan kuolevansa teidän velkamiehenänne ja vannotti minun suorittamaan tämän velan ensi käteisellä rahallani. Olen myynyt hänen kenttävarustuksensa ja tulen nyt lunastamaan hänen velkakirjansa. —

v. TELLHEIM.

Kuinka, armollinen rouva? senkö vuoksi tulette?

NAINEN.

Sen vuoksi. Sallikaa minun laskea rahat.

v. TELLHEIM

Ei suinkaan, madame! Marloffko minulle velkaa? se on tuskin luultavaa. Sallikaa minun katsoa. (Ottaa taskukirjansa esiin ja etsii.) En löydä mitään.

NAINEN.

Olette kaiketi hukannut velkakirjan, eikä velkakirja muuta asiaa. —

Sallikaa —

v. TELLHEIM.

Ei, madame! minulla ei ole tapana hukata papereitani. Jos velkakirjaa ei minulla ole, niin se todistaa, ettei minulla sitä koskaan ole ollutkaan, tahi että se on suoritettu ja minä jo olen antanut sen takaisin.

NAINEN.

Herra majuri!

v. TELLHEIM.

Aivan varmaan, armollinen rouva. Marloff ei ole jäänyt minulle mitään velkaa. Enkä minä myöskään jaksa muistaa hänen milloinkaan olleen minulle mitään velkaa. Niin se on, madame; pikemminkin olen minä jäänyt hänen velallisekseen. En ole koskaan voinut tehdä mitään kiitollisuuteni osoitukseksi hänelle, joka kuuden vuoden ajan on seisonut rinnallani onnen ja onnettomuuden, kunnian ja vaaran päivinä. En ole unohtava, että hän jättää jälkeensä pojan. Hän on oleva minun poikani, kohta kun kykenen olemaan hänelle isänä. Tämä epävarma tila, johon nyt itse olen joutunut —

NAINEN.

Jalomielinen mies! Mutta älkää tekään ajatelko minusta liian halpaa. Ottakaa rahat, herra majuri; niin olen ainakin rauhallisella mielellä. —

v. TELLHEIM.

Mitäpä muuta te tarvitsette rauhoittuaksenne kuin minun vakuutukseni, ettei nämä rahat kuulu minulle? Vai tahdotteko, että minun pitää ryöstää ne ystäväni orvoksi jääneeltä pojalta? Ryöstää, madame; sitä se olisi sanan varsinaisessa merkityksessä. Rahat ovat hänen, tallettakaa ne häntä varten. —

NAINEN.

Minä ymmärrän teidät; suonette vain anteeksi, jollen vielä oikein tiedä, miten ottaa hyviä töitä vastaan. Mutta mistäpä tietäisitte, että äiti tekee poikansa hyväksi enemmän kuin hän tekisi oman elämänsä hyväksi? Minä lähden —

v. TELLHEIM.

Lähtekää, madame, lähtekää! Onnea matkalle! En pyydä teitä antamaan tietoja itsestänne. Ne voisivat saapua sellaiseen aikaan, jolloin en voisi olla miksikään hyödyksi. Mutta vielä eräs asia, armollinen rouva; olinpa vähällä unohtaa kaikkein tärkeimmän. Marloffilla on vielä saatavia entisen rykmenttimme rahastosta. Hänen saatavansa ovat yhtä oikeutettuja kuin minunkin. Jos minulle maksetaan, on hänellekin maksettava. Sen takaan. —

NAINEN.

Oi! hyvä herra – Mutta minä vaikenen mieluummin. – Kun tuolla tavalla tulevia hyviä tekojaan valmistaa, on kuin olisi ne taivaan nähden jo tehnyt. Palkitkoon teitä taivas ja minun kyyneleeni! (Poistuu.)

SEITSEMÄS KOHTAUS

v. TELLHEIM.

Kelpo vaimo parka! Täytyy hävittää nämät joutavuudet, niin kauvan kun muistaa. (Ottaa taskukirjastaan papereita, jotka repii palasiksi.) Ken takaa, ettei oma puute vielä joskus saattaisi viekotella minua käyttämään niitä hyödykseni?

KAHDEKSAS KOHTAUS

Just. v. Tellheim.

v. TELLHEIM.

Sinäkö siellä olet?

JUST

(pyyhkien silmiään.) Niin!

v. TELLHEIM.

Olet itkenyt?

JUST.

Kirjoitin laskuni keittiössä, ja keittiö on täynnä savua. Tässä se on, hyvä herra!

v. TELLHEIM.

Anna tänne.

JUST.

Armahtakaa minua, hyvä herra. Tiedän varsin hyvin, etteivät ihmiset armahda teitä; mutta —

v. TELLHEIM.

Mitä tahdot?

JUST.

Olisin pikemmin luullut kuolevani kuin saavani eron.

v. TELLHEIM.

En tarvitse sinua enää; minun täytyy oppia tulemaan toimeen ilman palvelijaa. (Avaa laskun ja lukee.) »Mitä herra majuri on minulle velkaa: Kolmen ja puolen kuukauden palkka, 6 taaleria kuukaudessa, tekee 21 taaleria. Tämän kuun ensi päivästä maksanut yhtä ja toista 1 taaleri 8 groschenia 9 pfennigiä. Summa summarum 22 taaleria 7 gr. 9 pf.» – Hyvä, ja kohtuullista on, että maksan sinulle tämän kuluvan kuukauden kokonaan.

JUST.

Toinen sivu, herra majuri —

v. TELLHEIM.

Vieläkö lisää? (Lukee.) »Mitä herra majurille minä olen velkaa: Välskärille minun puolestani maksettu 25 taaleria. Hoidosta ja hoivasta toipumiseni aikana minun puolestani maksettu 39 taaleria. Isälleni, jolta kaikki on poltettu ja ryöstetty, maksettu pyynnöstäni etukäteen, lukuunottamatta niitä kahta saaliiksi saatua hevosta, jotka hän sai lahjaksi, 50 taaleria. Summa summarum 114 taaleria. Siitä poisvedetty edellämainitut 22 tl. 7 gr. 9 p., jään herra majurille velkaa 91 tlr. 16 gr. 3 pf.» – Mies, sinä olet hullu! —

JUST.

Uskon kyllä, että olen tullut maksamaan teille paljon enemmänkin. Mutta turha on kuluttaa mustetta sellaiseen. Minä en voi sitä teille maksaa, en vaikka ottaisitte minulta palvelijanpukunikin, jota en myöskään vielä ole saanut työlläni ansaituksi, – niinpä olisin mieluummin tahtonut, että olisitte jättänyt minut sairaalaan loppuani odottamaan.

v. TELLHEIM.

Minä sinä minua pidät? Sinä et ole minulle mitään velkaa, ja minä aion suositella sinua eräälle tuttavalleni, jonka palveluksessa tulet paremmin toimeen kuin minua palvellen.

JUST.

Minä en ole teille mitään velkaa, ja kuitenkin aiotte hyljätä minut?

v. TELLHEIM.

Koska en tahdo joutua sinulle mitään velkaan.

JUST.

Senkötähden? vain senkötähden? – Niin varmasti kuin olen teille velkaa, niin varmasti kuin te ette voi joutua minulle mitään velkaan, niin varmasti te ette nyt saa minua hyljätä. – Tehkää mitä tahdotte, herra majuri, minä jään luoksenne; minun täytyy jäädä teidän luoksenne. —

v. TELLHEIM.

Ja sinun uppiniskaisuutesi, sinun uhmailusi, sinun raju, hillitön menettelysi kaikkia niitä kohtaan, joilla ei mielestäsi ole mitään sanomista sinulle, sinun juonikas vahingonilosi, sinun kostonhimosi – —

JUST.

Tehkää minusta niin huono kuin tahdotte, minä en kuitenkaan ole mielestäni koiraani huonompi. Viime talvena kuljeskelin hämärissä kanavan varrella ja kuulin jotakin vikisemistä. Laskeusin alas ja kurotin käteni ääntä kohden ja luulin pelastavani lapsen ja vedinkin vedestä villakoiran. Hyvä niinkin, ajattelin. Villakoira kulki perässäni, mutta minä en juuri pidä villakoirista. Minä ajoin sen pois, turhaan, minä pieksin sitä, turhaan. Minä en yöllä päästänyt sitä huoneeseeni; se jäi oven eteen kynnykselle. Kun se liiaksi lähenteli minua, annoin sille potkun; se älähti, katsoi minuun ja heilutti häntäänsä. Se ei ole vielä saanut leipäpalaa minun kädestäni, ja kuitenkin minä olen ainoa, jota se tottelee ja joka siihen saa koskea. Se on ruma villakoira, mutta liiankin hyvä koiraksi. Jos se jatkaa sitä peliään, niin minä lopultakin lakkaan olemasta vihainen villakoiralle.

v. TELLHEIM

(syrjään). Niinkuin minäkin tuolle! Ei, ei ole täysiä ihmispetoja! – Just, me pysymme yhdessä.

JUST.

Aivan varmasti! – Tekö muka tulisitte toimeen ilman palvelijaa? Te unohdatte haavanne ja että voitte käyttää vain toista kättänne. Ettehän te voi yksin pukeutua. Minä olen teille tuiki tarpeellinen ja olen – — kehaisematta itseäni, herra majuri – ja olen palvelija, joka – jos pahoista pahin tapahtuisi – on valmis herransa edestä vaikka kerjäämään ja varastamaan.

v. TELLHEIM.

Just, me emme pysy yhdessä.

JUST.

Hyvä on!