Paitsi varsinaisia sotakasakoita, jotka aina katsoivat velvollisuudekseen ilmaantua määräpaikkaan sodan syttyessä, saattoi milloin hyvänsä, varsinkin kun suuri vaara uhkasi, koota suuren joukon vapaaehtoisia. Ei tarvittu muuta kuin että kasakkakapteenit menivät kylien ja kauppalain toreille ja huusivat täyttä kurkkua rattailtansa: "Kuulkaa, te oluenpanijat! Lakatkaa jo olutta valmistamasta ja pankolla makaamasta ja lihavilla ruumiillanne kärpäsiä syöttämästä. Sankarin maine ja kunnia odottaa teitä! Kuulkaa, te auramiehet, tattarin kylväjät, akkaväen suosijat! Älkäät enää auran kurjessa kulkeko ja keltaisia kenkiänne mullassa ryvettäkö; ei ole nyt miehen aika kapakassa istua ja urhon voimaa hivuttaa; kasakkain maine kutsuu teitä!" Ja nämä sanat vaikuttivat kuin säkenet kuivaan puuhun. Kyntömies rikkoi auransa, oluenpanijat heittivät loukkoon ammeensa ja särkivät tynnörinsä, käsityöläiset ja kauppiaat heittivät sikseen ammatit ja puodit ja kaikki nousivat ratsaille. Sanalla sanoen, venäläinen luonne levitti siipensä huimaan lentoon.

Taras oli vanhanaikainen, karaistunut kasakkapäällikkö; hän oli kerrassaan luotu sodan melskeisiin; luonteeltaan oli hän karkea, mutta suora. Siihen aikaan alkoi jo Venäjän aatelistossa huomata Puolan vaikutusta. Monet jäljittelivät puolalaisten tapoja, elivät ylellisesti, pitivät suurilukuista palvelijakuntaa, haukkoja, metsästäjiä, antoivat komeita päivällisiä. Tällaisesta menosta ei Taras voinut pitää. Hän rakasti yksinkertaista kasakkaelämää ja oli riitaantunut niiden toverien kanssa, jotka noudattivat Puolan pääkaupungissa vallitsevia tapoja; heitä hän moitti Puolan herrojen orjiksi.

Aina väsymättömänä toimessaan piti hän itseään oikeauskoisuuden laillisena suojelijana. Lupaa kysymättä meni hän kaikkialle, missä vain maanvuokraajat alustalaisiaan ahdistelivat ja vaativat laittomia veroja. Itse hän sinne kasakkainsa kera läksi ja riidat ratkaisi. Hän oli ottanut säännökseen, että kolmessa tapauksessa pitää aina miekkaan tarttua, nimittäin: kun komisariot eivät kunnioittaneet kylän vanhimpia, vaan seisoivat lakit päässä; kun pilkattiin oikeauskoisuutta, eikä pidetty esi-isien tapoja pyhinä, ja kolmanneksi, kun vihollisina oli turkkilaisia ja uskottomia, joita vastaan hän piti aina luvallisena nousta sotaan kristinuskon puolesta.

Nyt hän jo ennakolta tunsi mielihyvää ajatellessaan, kuinka hän molempien poikiensa kanssa tulee Sjetshiin ja sanoo: katsokaa, millaisia kelpo poikia olen teille tuonut; kuinka hän esittää heidät uljaille, tappelussa karaistuneille sotaveikoille; kuinka hän näkee poikiensa edistyvän sotataidossa ja juomingeissa, jotka myös kuuluivat ritarin vaatimuksiin. Aluksi oli hän aikonut lähettää heidät sinne yksin, mutta nähdessään heidän reippautensa, heidän kookkaat vartalonsa ja voimakkaat ruumiinsa, tunsi hän sotaisen henkensä taas heräävän ja päätti jo huomispäivänä lähteä heidän kanssaan.

Hän oli jo täydessä puuhassa, antoi käskyjä, valitsi hevoset ja satulat pojilleen, kävi katsomassa talleissa ja aitoissa ja määräsi palvelijat, joiden piti huomena tulla heidän mukaansa. Sijaispäälliköksi valitsi hän siksi aikaa esauli Tovkatshin, antaen tälle ankaran määräyksen heti saapua koko sotajoukon kanssa, kun hän vain Sjetshistä lähettää sanoman. Vaikka hän olikin vähän liikoja maistanut ja pää oli raskas, ei hän kuitenkaan mitään unohtanut. – Kaskipa hän vielä juottaa hevoset ja panna niille seimeen paraita nisuja. Väsyneenä hän vihdoin palasi tupaan.

"No, pojat, nyt nukkumaan! Huomenna on uusi päivä edessä. Mutta älä, akka, vuoteitamme järjestä – niitä emme tarvitse, me nukumme pihalla."

Pimeys oli vasta peittänyt taivaan, mutta Bulban oli tapana panna aikaisin maata. Hän heittäytyi matolle ja peitti itsensä lammasnahkaisilla turkeilla, sillä öinen tuuli oli hyvin viileä, ja Bulba rakasti kotona ollessaan lämmintä peitettä. Pian oli hän vaipunut uneen, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat kaikki muut; kaikkialta kuului kuorsausta ja pitkiä, tasaisia henkäyksiä. Ensimäisenä vaipui uneen vartija, sillä hän oli nuorten herrain tulon johdosta juonut enemmän kuin muut.

Ainoastaan äiti vielä valvoi. Hän oli istuutunut vieretysten makaavien poikiensa pääpuoleen. Kammalla hän suori heidän tuuheita kutrejaan ja kyynelillään kasteli niitä. Hän tarkasteli heitä, katseli kiihkeällä äidin hellyydellä, eikä voinut heitä kyllikseen silmäillä. Omilla rinnoillaan hän oli heitä elättänyt, hän oli heidät kasvattanut, hellitellyt heitä – ja ainoastaan lyhyen, pian haihtuvan hetken hän sai nyt pitää heitä näkyvissään. "Poikani, armaat lapseni! mikä on kohtalonne oleva? Mikä tulevaisuus odottaa teitä?" – niin hän haastoi, ja kyyneleet pysähtyivät ryppyihin, jotka olivat muuttaneet hänen ennen niin kauniit kasvonsa.

Hän oli todellakin säälittävä, niinkuin jokainen nainen tällä sotaisella aikakaudella. Hetkisen oli hän vain saanut tuntea rakkauden viehätystä, vain intohimon ensimäisessä huumauksessa, nuoruuden tulisten tunteiden purkauksessa, ja pian jo hänen hurjapäinen viehättäjänsä hänet hylkäsi, mieltyen enemmän miekkaansa, tovereihinsa ja juominkeihin. Hän näki miehensä pari kolme kertaa vuodessa, ja kului usein vuosikausia, ettei vaimo hänestä mitään kuullut. Ja silloin kun he yhdessäkin olivat, millaista oli hänen elämänsä? Hän kärsi loukkauksia, jopa ruumiillista kuriakin. Harvat olivat ne hyväilyt, jotka hän sai osakseen, ja sekin vähä tapahtui armosta; vaimoparka oli jonkunlainen omituinen olento tässä naimattomien ritarien joukossa, joihin vallaton kasakkaelämä painoi karkean leimansa. Nuoruus ilman nautintoja oli vilahtanut hänen ohitsensa, ja hänen verevät poskensa ja kaunis povensa olivat kuihtuneet ilman hyväilyjä, ja ennenaikaiset rypyt olivat niihin uurtaneet jälkensä.

Koko hänen rakkautensa, kaikki tunne-elämä, kaikki se, mikä on hellää ja kiihkoisaa naisessa – kaikki tuo oli hänessä muuttunut äidinrakkaudeksi. Kuni aavojen lokki hän innokkaasti, intohimoisesti, kyynelehtien liehui lastensa ääressä. Hänen poikansa, rakkaat poikansa riistetään häneltä – hän ei saa heitä ehkä koskaan enää nähdä! Ehkä jo ensi taistelussa tatarilainen silpasee heiltä kaulan, eikä hän saa milloinkaan tietää, missä lepäävät heidän hylätyt ruumiinsa, joita ahnas korppi nokkii; ja jokaisesta heidän veripisarastaan hän kuitenkin olisi valmis uhraamaan elämänsä. Nyyhkien katseli hän heitä silmiin, kunnes vastustamaton uni ne ummisti. – "Ehkäpä Bulba herättyänsä siirtääkin matkansa pari päivää tuonnemmaksi; kenties liiallinen juominen illalla vaikutti hänen tekemään noin äkillisen päätöksen."

Kuu oli jo kauan valaissut taivaan korkeudesta koko pihaa ja siinä nukkuvia miehiä sekä tiheitä pensaita joihin taloa ympäröivä aita oli vajonnut näkymättömiin. Äiti yhä vielä istui rakkaitten poikiensa vieressä, siirtämättä heistä katsettaan. Unta hän ei ajatellutkaan. Jo olivat hevoset, aavistaen aamunkoittoa, laskeutuneet ruoholle ja herenneet syömästä. Pajukon ylimmäiset lehdet alkoivat jo vavahdella, ja vähitellen ensimäiset valonsäteet laskeutuivat niitä pitkin alimpiin oksiin saakka. Väsymystä tuntematta istui äiti aamunkoittoon asti ja toivoi yön kestävän niin kauan kuin mahdollista. Arolta kajahti varsan kimakka hirnunta. Punainen loimu kirkasti taivaanrantaa.

Bulba heräsi äkkiä ja hypähti jalkeille. Hyvin muisti hän kaiken, mitä oli edellisenä iltana määrännyt.

"Ylös, miehet, jo olette riittävästi nukkuneet. Juottakaa hevoset.

Mutta missä on se akka?" – Siten hän tavallisesti nimitti vaimoaan. – "Joudu, akka, valmista meille jotain syötävää; pitkä on tie edessämme."

Vaimo-parka, joka näki viimeisen toivonsa haihtuvan, kiirehti alakuloisena tupaan. Sillä välin kun hän vesissä silmin valmisti aamiaista, jakeli Bulba käskyjään, hääri tallissa ja valitsi pojilleen parhaimmat koristukset. Opistolaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet: entisten likaisten jalkineittensa asemasta saivat he nyt uudet punanahkaiset saappaat hopeaisine kannuksineen; jalkaansa he vetivät roimahousut, leveät kuin Mustameri ja varustetut tuhansilla poimuilla ja koristuksilla; tulipunainen päällysnuttu oli sidottu kauniilla vyöllä, johon pistettiin turkkilaiset pistoolit. Miekka kalisi kupeella. Heidän hieman päivettyneet kasvonsa näyttivät entistä kauniimmilta ja kalpeammilta. Mustat viikset olivat vaikuttavana vastakohtana nuorten kasvojen vaalealle hipiälle. Pulskilta he nyt näyttivät mustissa lammasnahkalakeissaan, joiden päällys oli kullalla kirjailtu. Äiti-parka! Heidät nähtyään hän jäi sanattomaksi ja kyyneleet pysähtyivät hänen silmiinsä.

"Nyt, pojat, on kaikki kunnossa! Ei auta vitkastella", lausui vihdoin vanha Bulba. "Nyt täytyy meidän kaikkien ennen lähtöämme kristittyjen tavan mukaan istahtaa rukoilemaan. – Siis, äiti, siunaa poikasi", jatkoi Bulba; "rukoile Jumalaa, että he taistelisivat urhoollisesti, puolustaisivat ritarin kunniaa ja kristinuskoa, ja jos toisin tekevät – niin menehtykööt, jott'ei jälkiäkään heistä jäisi! Menkää, pojat, äitinne luo, sillä äidin rukous suojelee teitä maalla ja merellä."

Ja heikko äiti syleili poikiaan, otti povestaan kaksi pientä pyhimyskuvaa ja ripusti ne nyyhkien heidän kaulaansa: "Varjelkoon teitä Jumalan äiti… Älkää, pojat, unhoittako äitiänne … lähettäkää hänelle edes muutamalla sanalla tietoja itsestänne." Enempää hän ei voinut puhua.

"No, lähtekäämme, lapset!" virkkoi Bulba. Portaiden edessä seisoivat hevoset satuloituina. Bulba hypähti Mustansa selkään, joka vauhkona karkasi syrjään, kun tunsi selässään parinkymmenen leiviskän painon, sillä Taras oli tavattoman raskas ja ruumiikas.

Kun äiti näki, että pojat jo olivat istuutuneet hevostensa selkään, heittäytyi hän nuoremman luo, jonka kasvoissa voi huomata jonkunlaista hellyyttä. Hän tarttui poikansa jalustimeen, likistyi hänen satulaansa vasten ja epätoivossaan ei laskenut häntä käsistään. Kaksi rotevaa kasakkaa tarttui häneen ja kantoi hänet varovasti tupaan. Mutta kun he olivat jo lähteneet portista, riensi hän vanhuudestaan huolimatta nopeana kuin kauris ulos portista, käsittämättömällä voimalla pysäytti hevosen ja syleili toista poikaa mielettömän, hillittömän rajusti. Hänet kannettiin uudestaan pirttiin.

Apeina ratsastivat nuoret kasakat pidättäen kyyneleitään, sillä he pelkäsivät isäänsä, joka kuitenkin myös oli vähän liikutettu, vaikka hän koetti sitä salata. Kappaleen matkaa kuljettuaan katsoivat he taakseen: heidän talonsa oli ikäänkuin maahan vajonnut – näkyi ainoastaan kaksi savupiippua ja puiden latvat, joissa he olivat ennen kuin oravat kiipeilleet. Vielä levisi heidän edessään niitty, joka johdatti heille mieleen koko heidän nuoren elämänsä, siitä saakka, kun he olivat piehtaroineet sen tuoreella nurmella, siihen asti, kunnes odottelivat mustasilmäistä kasakkatyttöä, joka arkana ja nopsajalkaisena kiiti sen poikki… Nyt ei näkynyt muuta kuin kaivon vipu, jonka päähän oli kiinnitetty rattaanpyörä ja tasanko, jota pitkin he kulkivat, tuntui vuorelta, joka peitti kaiken taaksensa…

Hyvästi lapsuus, leikit, kaikki, kaikki!