– "Hyi häpeä, häpeä, rouva hyvä! niin vainenkin, hyi häpeä! Mitäs te puhuttekaan? ajatelkaas nyt itse! Kukas niitä rupeaa ostelemaan? Mitäs niillä kukaan tekee?"
– "Entäs jos niitä joskus niinkuin tulisi talossa tarvis…" vastasi eukko, mutta tähän keskeyttikin puheensa ja suu auki sekä kauhulla katseli vierasta, mitä muka tämä siihen sanoo.
– "Kuolleita tarvis, niinkö? kylläpä te nyt päläytitte! Varpusiako ne öisin pelotteleisivat kaalimaistanne vai mitä?"
– "Herrajesta! Mitä hirmuja sinä puhutkaan!" virkkoi eukko, silmiänsä ristien.
– "Mikäs toimi ja ammatti niille sitte annettaisiin? Ja sitä paitsi, jääväthän luut ja haudat ja kaikki teidän omiksenne: kauppa tehdään vaan paperilla. No mitäs sanotte? Mitäs arvelette? Vastatkaahan edes!"
Eukko jälleen miettimään.
– "Mitäs te mietitte, Nastasja Petrovna?"
– "Enhän minä vieläkään oikein tiedä, mitä tehdä. Eikös passaisi ostaa hamppuja minulta?"
– "No hamppuja! Herrainen aika, minä pyydän teiltä jotakin aivan toista ja te työnnätte minulle hamppuja! Hampuille tulee aika niillekin; toisten, kun tulen, niin ostan hamputkin. No kuinkas olisi, Nastasja Petrovna?"
– "Kovin se vaan on kummallista tavaraa, eihän semmoista tavaraa ole milloinkaan ollut!"
Nyt loppui Tshitshikow'ilta viimeinenkin maltti. Hän vimmastui, sieppasi tuolin, löi sen maahan ja käski muorin mennä hitoille.
Hittoa säikähti emäntä sanomattomasti.
– "Älä, veikkonen, mainitsekaan sitä! Olkoon Herran rauhassa!" huudahti hän, kalveten. "Toissakin yönä, niin koko yön näin unta siitä. Pistihän näet päähän panna kortteja iltarukouksen jälkeen, mutta Jumala kaiketikin rangaistukseksi lähetti hänet unissa luokseni. Kovin oli raato ruma; sarvetkin pitemmät kuin härällä".
– "Ihme sentään, ettei niitä kummittele teille oikein kymmenittäin. Pelkästä kristillisestä rakkaudesta minä tahdon auttaa lähimmäistäni; tuossa, arvelin, tuossahan on köyhä leski, puuhaa ja ponnistelee ja kärsii puutetta … juoskaa järveen kylinenne päivinenne!"
– "Hyvät ihmiset, kuinka sinä riitelet!" virkkoi ämmä, pelolla katsellen häntä.
– "No loppuuhan tässä sanavaratkin! Totta toisen kerran niinkuin mikä, en mä niin pahasti sano, niinkuin mikä kartanokoira, joka heinätukolla makaa: ei syö itse eikä anna muille! Minulla oli jo aikomus ostaa teiltä kaikenlaisia maan tuotteita, sillä minulla on kruunun hankintoja…" Tässä hän pisti valheeksi, noin ohi mennen, tarkemmin tuota punnitsematta, mutta seuraus oli odottamaton. Kruunun hankinnat vaikuttivat valtavasti Nastasja Petrovnaan. Hänen äänensä se ainakin muuttui melkein rukoilevaksi.
– "No mitäs sinä niin kovasti suutuit? Jos minä sen olisin tietänyt, että sinä olet niin äkäinen, niin enhän minä olisi vastaan pannutkaan".
– "Vielä tässä suuttumaan rupeaisi! Asia ei maksa hölyn pölyäkään ja minä mokoman tähden vielä äkään kävisin!"
– "No niin, kyllä minä annan ne, jos tahdot, viidestätoista ruplasta! Mutta sen minä sanon, että jos niinkuin mitä hankintoja, niinkuin ruisjauhoja tahi tattarijauhoja tahi suurimoita tahi lihoja, niin älä suinkaan unohda minua".
– "En unohda, rouva hyvä, en unohda", puhui Tshitshikow, pyyhkien kädellään hikeä, joka virtana valui pitkin hänen kasvojansa. Hän tiedusteli eukolta, oliko hänellä kaupungissa asiamiestä tahi tuttavaa, jonka hän valtuuttaisi tekemään kauppakirjan ynnä mitä muuta tarvitaan.
– "Onhan toki! Onhan siellä provastin, Kyrillo isän, poika virkamiehenä", vastasi Korobotshka.
Tshitshikow pyysi häntä kirjoittamaan tälle virkamiehelle valtuukirjan ja otti itse sepittääksensä sen, jottei tulisi liikoja vaivoja rouvalle.
– "Kyllähän se olisi hyvä", ajatteli sillä välin itsekseen Korobotshka, "jos hän rupeaisi ottamaan minulta kruunulle jauhoja ja lihoja. Pitäisi vähän hyvitellä miestä: taikinaa jäi vielä eiliseltä; annas kun käsken Fetinjan paistaa litteitä. Mitäs jos pyöräyttäisi piirakankin munan kanssa: hyvin ne meillä semmoisia pyöräyttelevät eikä niihin mene paljoa aikaakaan".
Emäntä meni ulos panemaan toimeen aikomustansa, joka tarkoitti piirakan pyöräyttämistä, ja kaiketikin täydentämään sitä muilla kotoisen keitto- ja paistotaidon tuotteilla. Tshitshikow puolestaan meni vierashuoneesen, jossa oli maannut yön, ottamaan lippaastansa tarpeen mukaisia papereita. Vierashuoneessa oli jo aikaa sitten kaikki korjattu: upeat patjat oli viety pois, ja sohvan edessä oli liinalla katettu pöytä. Pantuaan lippaansa pöydälle, täytyi Tshitshikow'in levähtää vähäsen, sillä hän tunsi olevansa hiessä koko mies; kaikki mikä hänellä oli päällään, paidasta aina sukkiin saakka, oli märkänä.
– "Kylläpä koetteli miestä saakelin ämmä!" virkkoi hän, kotvan aikaa levättyänsä, ja avasi lippaan.
Tekijä on vakuutettu siitä, että lukijoissa löytyy niinkin uteliaita, jotka tahtovat saada tietää, millainen tämä lipas oli rakennukseltaan ja sisukseltaan. No niin, sopiihan tyydyttää uteliaisuutta. Kas tämmöinen se oli sisästä: aivan keskessä oli saippuakuppi, sen takana kuusi tai seitsemän kapeata solaa partaveitsille, sitten neliömäiset aukot hiekka- ja muste-astiaa varten ja niitten välissä koverrettu syvennys kynille, lakalle ynnä muille semmoisille pitemmille esineille; sitten kaikenlaisia sekä kannellisia että kannettomia karsinoita lyhyemmille esineille, ja ne olivat täynnä käyntikortteja, hääkortteja, hautajaiskortteja ynnä muuta, mitä oli pantu muistoksi. Koko ylälaatikko solineen karsinoineen oli nostettava pois, ja sen alapuoli oli täynnä papereita, koko-arkeissa; niitten alla oli pieni rahalaatikko, joka salaisella tavalla aukeni lippaan syrjästä. Lippaan isännällä oli tapana avata tätä laatikkoa niin nopeasti ja sulkea sitä jälleen samassa silmänräpäyksessä, ett'ei saata varmaan sanoa, kuinka paljo rahaa siellä oli. Tshitshikow ryhtyi heti kohta työhön. Hän teroitti kynän ja alkoi kirjoittaa.
Emäntä tuli sisään.
– "Sinullapa, veikkonen, korea lipas on", sanoi emäntä, istuen hänen viereensä: "Moskovastako se on ostettu?"
– "Moskovasta", vastasi Tshitshikow, jatkaen kirjoittamista.
– "Sitä minäkin: sieltä saa aina niin hyvää työtä. Tässä toissa vuonna toi sisareni sieltä lämpimät kengät lapsille: kelpo kengät olivatkin, kestävät yhä vielä. Herrainen aika, kuinka sinulla on paljon karttapaperia!" jatkoi hän, vilaisten vieraan lippaasen. "Saisit tuosta antaa arkin minullekin! Minulla näet ei ole: sattuu yks kaks pyyntökirja pantavaksi oikeuteen, niin mihinkäs sen kirjoittaa?"
Tshitshikow selitti hänelle, ett'ei nämä paperit ole sitä laatua: näihin kirjoitetaan ainoastaan kauppakirjoja eikä pyyntöasioita. Rauhoittaaksensa eukkoa, Tshitshikow antoi kumminkin hänelle jonkunlaisen arkin, ruplan maksavan. Kirjoitettuaan kirjeen, antoi hän sen emännälle allekirjoitettavaksi ja pyysi luettelon kuolleista talonpojista. Emännälläpä ei ollutkaan minkäänlaisia luetteloja eikä listoja; hän tiesi ulkoa melkein kaikki. Hän rupesi luettelemaan niitä vieraallensa. Muutamilla oli Tshitshikow'in mielestä kovin kummalliset nimet ja vielä oudommat liikanimet, niin että hän joka kerta kuin uusi nimi lausuttiin, ensinnäkin pysähtyi ja sitten vasta rupesi kirjoittamaan. Vallankin kuului hassulta nimi Pietari Savelinpoika Kaukana-Kaukalo, niin ett'ei hän malttanut olla sanomatta: "onpas sillä pituutta!" Toinen oli liikanimeltään Lehmän Tiili. Kolmas taas oli pitkittä puheitta Pyörä-Iivana. Kirjoitustansa lopettaessaan Tshitshikow veti pari kertaa ilmaa nenäänsä ja tunsi varsin viehättävän hajun: jotakin voissa paistettua.
– "Pyydän nöyrimmästi haukkaamaan", sanoi emäntä. Tshitshikow katsahti taakseen ja näki, että pöydällä oli jo sieniä, piirakaisia, nopeaisia, litteäisiä ja kakkuja jos jonkinlaisia: sipuli-kakkuja, unikko-kakkuja, maito-kakkuja ja kuore-kakkuja ja ties mitä kakkuja.
– "Munapiirakkaa!" virkkoi emäntä.
Tshitshikow siirtyi munapiirakan ääreen ja syötyään yhteen menoon vähän enemmän kuin puolet siitä, kehaisi sitä. Ma'ukasta piirakka oli jo itsestäänkin ja maistoi sitäkin ma'ukkaammalta kaiken puuhan ja vehkeen perästä emännän kanssa.
– "Entäs litteitä?" sanoi emäntä.
Vastaukseksi tähän kääräsi Tshitshikow kolme litteätä yhteen, kastoi ne voinsulaan, pisti suuhunsa ja pyyhkäsi huulet ja kädet salvettiin. Tehtyänsä samalla muotoa vielä pari kolme kertaa, pyysi hän emännän käskemään, että hänen hevosensa valjastettaisiin. Nastasja Petrovna lähetti samassa Fetinjan viemään tätä sanaa ja käski hänen samalla tuoda vielä lämpöisiä litteitä.
– "Teillä on varsin hyviä litteitä", sanoi Tshitshikow, käyden vasta tuotujen lämpöisten kimppuun.
– "Niin, kyllä minulla niitä hyvin paistetaan", virkkoi emäntä; "paha vaan, ett'ei tullut vuodentulo hyvä, jauhot eivät ole oikein niinkuin ekstafiiniä… Mihinkäs te, hyvä ystävä, nyt jo kiiruhdatte?" lisäsi hän, nähtyään Tshitshikow'in ottaneen jo lakin kouraansa. "Eihän vielä ole hevosetkaan valjaissa".
– "Kyllä ne pian joutuvat. Kyllä ne minulla pian valjastetaan".
– "Älkäähän nyt sitten vaan unohtako, kun hankintoja tulee".
– "En minä unohda, en minä unohda", puhui Tshitshikow, astuen eteiseen.
– "Entäs sian-ihraa, ostatteko sitä?" kysyi emäntä, astuen hänen jäljestänsä.
– "Kuinkas sitten? Kyllä sitäkin ostetaan, mutta perästä päin".
– "Pääsiäisen aikana saan minä sian-ihraakin".
– "Ostetaan, rouva hyvä, ostetaan, kaikenlaista ostetaan, sian-ihraa kanssa ostetaan".
– "Ja kukaties, jos niinkuin linnun höyheniä tulisi tarvis. Vilpun paaston aikana minä saan linnunkin höyheniä".
– "Vai niin, vai niin", puheli Tshitshikow.
– "No katsos nyt, veikkonen, eiväthän olekaan hevoset vielä valjaissa", sanoi emäntä, kun oli tultu kuistille.
– "Kyllä ne joutuvat, kyllä ne joutuvat. Selittäkää vaan, mitenkä tästä pääsee valtatielle".
– "Mitenkäkö pääsee?" vastasi emäntä. "Taitaa se selittäminen käydä vaikeaksi, kun on niin monta tienristeystä. Mitäs, jos annan sulle tytön mukaasi? On kai sulla kuskilaudalla tilaa tytön istua?"
– "Kuinkas muutoin!"
– "No ehkä mä annan sulle tytön. Kyllä se tiet tietää. Mutta katso vaan, älä viekään tyttöä kokonaan! Kauppamiehet ne kerran veivät minulta tytön".
Tshitshikow vakuutti, ett'ei hän vie tyttöä pois, ja Korobotshka rauhoittui. Hän rupesi jo tarkastelemaan mitä pihalla oli: loi silmänsä emäntäpiikaan, joka oli kantamassa kellarista vedellä täytettyä puu-astiaa, katsahti tarkasti talonpoikaan, joka oli ilmaunut portille, ja niin vähitellen vaipui kokonaan taloudelliseen elämään.
Mutta miksipäs niin kauan puhelemmekaan Korobotshkasta? Korobotshkat ja Manilow'it ja taloudelliset elämät ja taloudettomat elämät – jättäkäämme ne! Muutoin – maailmahan on ihmeellisesti järjestetty – se, mikä iloista oli, muuttuu äkkiä surulliseksi, jos vaan viivähdät siinä kauan, ja silloin pistää päähän taivas ties mitä kaikkea. Saattaapa tämmöinenkin ajatus tulla: Mitäs te nyt liioittelette? Tokkohan Korobotshka tosiaankaan seisoo niin alhaisella asteella ihmiskunnan edistymisen äärettömiä portaita? Tokkohan tuo juopa tosiaankaan on niin suuri, jonka toisella puolen on hän ja toisella hänen sisarensa saavuttamattomissa ylimystalon seinäin sisässä? Ja valurautaiset portaat ne tuoksuavat hyvältä ja niissä kasarivasket välkkyvät, niissä pöyhkeilee punapuu, ja muhkeat matot koreilevat. Ja tuo sisar se haukottelee kesken jääneen kirjan ääressä, odotellen ylhäistä terävä-älyistä seuraa, missä saapi hän tilaisuuden loistahdella älyllänsä ja lausua ulkoaopituita ajatuksia, ajatuksia, jotka muodin lakien mukaan kokonaisen viikon ovat kaupungissa puheen-aineena, ajatuksia, ei siitä, mitä tapahtuu hänen talossaan ja tiluksillaan, sekavilla ja rappioisilla – sillä hän ei ymmärrä talouden asioita – vaan ajatuksia siitä, mikä valtiollinen muutos muka on tekeillä Franskanmaalla ja mihinkä suuntaan kääntyy uuden-aikainen katolisuus. Mutta jättäkäämme, jättäkäämme nuo! Miksi puhelisimme siitä? Mutta miksikäs sitten kesken ajattelemattomia, iloisia, huolettomia hetkiä äkkiä aivan itsestään sävähtää väre outo ja ihmeellinen? Ei ole vielä nauru ennättänyt kokonaan poistua kasvoilta, niin jo muuttuu ihminen toiseksi aivan samain ihmisten seurassa, ja uusi valo kirkastaa hänen kasvonsa…
– "Kas tuossahan ovat, tuossahan ovat jo vaunut!" huudahti Tshitshikow, nähtyään viimeinkin vaunujensa ajavan kuistin eteen.
"Mitäs olet nahjustellut niin kauan, pöllö? Vai eikö ole vielä eiliset humalat hellinneet päästäsi?"
Selifan ei vastannut tähän mitään.
– "Hyvästi nyt, rouva hyvä! Entäs se tyttö? Missäs se on?"
– "Palageja, kuule!" huusi emäntä lähellä kuistia seisovalle tytölle, joka oli noin yksitoista vuotta vanha, yllään kotikutoinen hame ja jalat paljaina, vaikka ensi alussa olisi luullut niitä saappaiksi, niin sakeassa tuoreessa savessa ne olivat. "Mene näyttämään herralle tietä".
Selifan auttoi tyttöä kuskilaudalle. Tyttö pani toisen jalkansa vaunujen pää-astuimelle ja tahrasi sen saveen, ja sitten vasta kiipesi ylös ja asettui Selifan'in viereen. Hänen perästään pani Tshitshikowkin jalkansa astuimelle, kallisti vaunut vähän oikealle – hän näet oli raskaanpuoleinen mies – ja asettui viimein istumaan.
– "Kas niin, nyt on hyvä! Voikaa hyvin, rouva!"
Hevoset läksivät liikkeelle.
Selifan oli koko matkan äreänä ja sen ohella erittäin huolellinen ammatissaan, niinkuin hänen laitansa oli aina, kun oli jotakin pahaa tehnyt tahi ollut humalassa. Hevoset olivat sanomattoman puhtaiksi siivotut. Yhden hevosen länget, jotka siihen asti aina olivat olleet rikkinäiset, niin että tappuroita oli pilkistellyt nahan alta, olivat nyt taitavasti paikatut. Hän ei puhunut koko matkalla sanaakaan, iskihän vaan silloin tällöin ruoskallaan eikä pitänyt yhtään kehoitus- ja varoitus-puheita hevosille, vaikka papurikon tietysti teki mieli saada kuulla jotakin opettavaista, sillä silloin asuivat ohjakset tavallisesti hyvin höllällä puheliaan ajurin kourassa ja ruoska se vaan muodon vuoksi pastieraili selkiä myöten. Vaan tällä kertaa ei kuulunut äreiltä huulilta muuta kuin yksitoikkoisia, epäystävällisiä huudahduksia: "Niin, niin, sinä sen lehmä, mitä sinä ällistelet!" eikä muuta mitään. Raudikko ja assessorikin olivat tyytymättömiä, kun eivät edes kertaakaan kuulleet "velikultia" eikä "veikkosia". Papurikko tunsi varsin ilkeitä iskuja täyteläisiin ja leveihin osihinsa. "Kattos tuota, kun nyt huitoo", arveli se itsekseen, korviansa hörkistellen. "Kyllä maar sekin tietää, minne iskee! Eipäs lyökään suoraan selkään, vaan niin valitseekin arjemman paikan, milloin korvaan naksauttaa, milloin heläyttää mahan alle".
– "Oikealleko, vai?" kysyä ärähti Selifan vieressään istuvalta tytöltä, osoittaen ruoskanvarrella sateesta mustunutta tietä, heleänvehreiden, virkistyneitten ketojen välissä.
– "Ei, ei, kyllä minä sanon", vastasi tyttö.
– "No minnes nyt?" kysyi taas Selifan, kun oli tultu lähemmäs.
– "Tuonne noin", sanoi tyttö, viitaten kädellään.
– "Olet sinäkin!" virkkoi Selifan. "Sehän se oikealle onkin. Ei tiedä vielä mikä oikea on, mikä vasen!"
Ilma oli tosin varsin kaunis, mutta maa oli niin kovin lionnut, että lika tarttui vaunujen pyöräin ympärille kuin mikä huopavanne, ja tämä teki vaunut raskaiksi vetää; maan laatukin oli peräti savista ja tahmeata. Nämä molemmat asianhaarat vaikuttivat sen, ett'eivät he päässeet kyläraiteilta ennen puolta-päivää. Ilman tytön apua olisi vaikeaksi käynyt tämäkin, sillä teitä oli hajaantunut joka haaralle, niinkuin säkistä päästettyjä äyriäisiä, ja Selifan'in olisi siinä tapauksessa täytynyt ajella pitkiä ajoja vasten tahtoansakin. Kotvasen kuluttua osoitti tyttö kädellään kaukaa siintävää rakennusta.
– "Tuoll' on maantie", sanoi hän.
– "Entäs rakennus?" kysyi Selifan.
– "Ravintola", vastasi tyttö.
– "No nyt löydän tien itsekin", virkkoi Selifan. "Mene tippura-tiehes, sinä!"
Hän pysäytti hevoset ja auttoi hänet alas, jupisten itsekseen: "Senkin savisorkka!"
Tshitshikov antoi hänelle puolen-kopekan rahan, ja tyttö läksi kotia päin, mielissään jo siitäkin, että oli saanut istua kuskilaudalla.
Бесплатно
Установите приложение, чтобы читать эту книгу бесплатно
О проекте
О подписке