– "Sallikaa minun sanoa teille, että tämä on sulaa ennakkoluuloa. Minäpä luulen päinvastoin, että piipun polttaminen on paljoa terveellisempää kuin nuuskaaminen. Meillä oli rykmentissä luutnantti, erinomaisen kunnollinen ja sivistynyt mies, ja hänellä oli piippu lakkaamatta hampaissa, ei ainoastaan pöydässä, vaan, älkää pahaksi panko, kaikissa muissakin paikoin. Ja nyt hän on jo viidennellä kymmenellä, mutta kumminkin on, Jumalan kiitos, tähän asti ollut niin terve, ettei sen paremmalla terveydellä mitään tee".
Tshitshikow virkkoi, että semmoisia tapauksia kyllä sattuu ja että luonnossa on paljo asioita, joita ei suurinkaan nero voi käsittää.
– "Vaan sallikaa ensin pieni pyyntö…" lausui hän sitten, ja hänen äänessään kuului jotakin omituista, melkeinpä kummallista, ja samassa hän, ties mistä syystä, katsahti taaksensa. Manilow katsahti taaksensa hänkin, ties mistä syystä.
– "Onko siitä jo kauankin, kuin suvaitsitte antaa henkiluettelonne?" kysyi Tshitshikow. [Hengille-panoja on Venäjällä pidetty ylen harvaan, niin että on saattanut kulua useampia kymmeniä vuosia kahden hengille-panon välillä. Suoment. muist.]
– "Onhan siitä jo; en muistakaan enää, kuinka kauan".
– "Onkos teillä siitä saakka kuollut paljo talonpoikia?"
– "Sitä minä en saata sanoa; siitä pitäisi ehkä kysyä voudilta. Hei, sinä siellä! kutsu vouti! Hänen on määrä olla tänään täällä".
Vouti tuli. Tämä oli noin neljänkymmenen iässä, ajoi partaansa, kävi sertukki-takissa ja vietti nähtävästikin hyvin rauhallista elämää, sillä hänen kasvoillaan asui turpea täyteläisyys, sillä välin kuin kellertävä iho ja pienet silmät osoittivat miehen hyvinkin tuntevan höyhenpatjoja ja höyhenpieluksia. Ensi silmäykseltä jo näki, että hän oli kulkenut ratansa niinkuin herras-kartanojen voudit konsanaankin: oli ensinnä ollut vaan pelkkänä luvun- ja kirjoituksentaitavana passaripoikana, nainut sitten jonkun Agatan, rouvan lemmikin emäntä-piian, tullut sittemmin isäntä-rengiksi, ja vihdoin voudiksi. Ja voudiksi tultuaan teki hän kuten muutkin voudit: piti seuraa ja tuttavuutta niitten kanssa, ketkä kylässä rikkaimpia olivat, lisäsi köyhemmille veronmaksua, heräsi kellon käydessä yhdeksättä, odotti samovarin kiehumista ja joi teetä.
– "Kuules, kuinka monta talonpoikaa meiltä on kuollut sitten viimeisen henkiluettelon?"
– "Niin, kuinkako monta? Kyllä niitä on kuollut monta", sanoi vouti ja samassa miestä nikautti, jonka vuoksi hän nosti kätensä suun eteen niinkuin kilven.
– "Niin, suoraan sanoen, sitä juuri minäkin", toisti Manilow, "monta niitä on kuollut!" Sitten kääntyi hän Tshitshikow'in puoleen ja lisäsi vielä: "niin, monta kyllä".
– "Mutta kuinka monta?" kysyi Tshitshikow.
– "Niin, kuinka monta?" toisti Manilow.
– "No, tuota … kukas sen ties, kuinka monta: eihän niitä kukaan ole lukenut".
– "Tietysti", sanoi Manilow, kääntyen Tshitshikow'iin, "sitä minäkin arvelen, että kuolevaisuus on ollut suuri; ei ole ensinkään tietoa, kuinka monta on kuollut".
– "Olepas hyvä ja laske ne", sanoi Tshitshikow, "ja tee tarkka nimiluettelo jokaisesta".
– "Niin, nimiluettelo jokaisesta", sanoi Manilow.
– "Kyllä!" sanoi vouti ja läksi pois.
– "Mitäs te sillä teette?" kysyi Manilow voudin mentyä.
Tämä kysymys näkyi saattaneen vieraan pulaan. Hänen kasvoillensa ilmaantui jotakin ponnistelevaa, josta hän oikein punastui, – ikäänkuin olisi ponnistellut sanoaksensa jotakin, mikä ei tahdo ottaa sanoihin sukeutuaksensa. Ja kylläpä Manilow saikin kuulla niin kummallisia ja tavattomia asioita, ett'ei ihmiskorva mokomia ollut vielä koskaan kuullut.
– "Te kysytte, mitä minä sillä teen? Näettekös, minä tahtoisin ostaa talonpoikia…" vastasi Tshitshikow ja pysähtyi kesken puhettansa.
– "Vaan sallikaa kysyäni", sanoi Manilow, "mitenkä te tahdotte ostaa heitä: maan mukana vaiko muuanne siirrettäviksi, se on: ilman maata?"
– "Niin, tuota, en minä juuri itse talonpoikia", puhui Tshitshikow, "minä tahdon ostaa kuolleita…"
– "Mitenkä te sanoitte? Minä, suokaa anteeksi, kuulen huononlaisesti, olinpa kuulevinani kovin hassua…"
– "Aikomukseni on ostaa kuolleita, jotka henkikirjoissa kumminkin olisivat elävien luvussa", sanoi Tshitshikow.
Manilow'ilta putosi piippu lattialle; suu häneltä meni auki ja siinä tilassa se pysyi useampia minuteja. Ystävykset, jotka olivat keskustelleet ystävyyden tuottamasta hauskasta elämästä, olivat kauan aikaa liikahtamatta, katsoa tuijottaen toisiansa silmiin, niinkuin ne muotokuvat, joita ennen vanhaan oli tapana ripustaa vastatusten kummallekin puolen isoa peiliä. Vihdoinkin nosti Manilow piipun lattialta ja katsahti alhaalta päin hänen kasvoihinsa, eikö muka hänen huulillaan näkyisi jotakin ivallista naurua, eikö hän muka laskenutkin vaan leikkiä; mutta semmoista ei niissä näkynyt; hänen kasvonsa olivat päin vastoin totisemmat entistänsä. Sitten iski hänen mieleensä, entäs jos vieras äkkiä on tullut höperöksi, ja hirmustuen loi häneen tarkan katseen; mutta vieraan silmät olivat aivan kirkkaat; ei ollut niissä outoa, levotonta tulta, joka vilkkuu silmissä mielettömän; kaikki oli oikealla ladulla ja järjestyksessä. Manilow se mietti ja aprikoi, miten nyt olla, kuten eleä, mutta sen parempaa ei hän kumminkaan keksinyt kuin päästi suuhun jääneen savun ulos peräti hienona virtana.
– "No niin, mitä nyt tulee näihin todellisuudessa kuolleisin, vaan laillisen muodon puolesta vielä hengissä oleviin, – saatatteko te siirtää ne minulle tai luovuttaa, mitenkä parhaaksi näette?"
Mutta Manilow se oli niin hämillänsä, ettei muuta osannut kuin katsoa häneen.
– "Asia näkyy olevan vastenmielinen teille, vai kuinka?.." virkkoi Tshitshikow.
– "Minulleko?.. Ei, ei mitenkään", puheli Manilow, "vaan minä en voi käsittää … älkää pahaksi panko … minä tietysti en ole voinut saada senkaltaista loistavaa kasvatusta, joka, niin sanoakseni, näkyy teidän jok'ainoassa liikkeessänne; minulla ei ole kaunopuheliaisuuden korkeata lahjaa… Kukaties tässä … teidän vast'ikään lausumassanne asian esille tuomisessa … on jotakin kätkettyä… Kukaties suvaitsitte lausua sillä muotoa noin vaan puheen kaunistukseksi?"
– "En", vastasi Tshitshikow, "en, kyllä minä tarkoitan niitä juuri semmoisina kuin ovat, se on: niitä sieluja, jotka jo ovat kuolleet".
Manilow'in valtasi täydellinen ällistys. Hän tunsi, että nyt olisi jotakin tehtävä, nyt pitäisi kysyä jotakin, mutta mitä kysyä – piru sen ties. Lopuksi hän jälleen päästi savun, tällä kertaa ei kumminkaan suun, vaan nenän kautta.
– "Kas niin, ellei mikään estä, niin saatamme Jumalan nimeen ryhtyä tekemään kauppakirjaa", sanoi Tshitshikow.
– "Kauppakirjaa kuolleista sieluista, niinkö?"
– "Eihän toki!" vastasi Tshitshikow. "Kauppakirjan mukaan olkoot ne hengissä, niinkuin ovat henkiluetteloissakin. Minulla on tapana tyyten tarkoin noudattaa sivili-lakia; tosin olen siitä saanut kärsiä palveluksessani, mutta, suokaa anteeksi, velvollisuus on minulle pyhä asia, laki – minä olen mykkä lain edessä".
Viimeiset sanat olivat Manilow'in mielestä varsin kauniit. Itse asian perille ei hän päässyt sittenkään, vaan rupesi, vastauksen asemesta, imemään piippuansa niin ankarasti, että tämä vihdoin rupesi fagottina ulvomaan. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut imeä siitä mielipidettä näin tavattoman asianhaaran johdosta; mutta piippu se vaan ulvoi ulvomistaan.
– "Kenties teillä on jonkinlaisia epäilyksiä?"
– "Mitä joutavia, ei ensinkään. Minä en puhu siinä katsannossa, että minulla olisi niinkuin, toisin sanoakseni, semmoinen kritillinen arvostelu teistä. Vaan, sallikaa kysyäni, onko tämä yritys, elikkä, sanoakseni niinkuin tarkemmin, komerssi, – onkohan tämä komerssi yhtäpitäväisessä katsannossa lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten tuumain ja hanketten kanssa?"
Näin sanottuaan Manilow liikautti päätänsä ja iski sangen tärkeän katseen Tshitshikow'iin, osoittaen kaikissa kasvojensa piirteissä ja yhteen puristuneissa huulissa senkaltaista syvä-aatteisuutta, ett'ei mointa kenties ole ihmiskasvoissa vielä nähtykään, elleihän jonkun peräti viisaan ministerin kasvoissa ja niissäkin vaan kaikkein pulmallisimpain kysymysten hetkenä.
Mutta Tshitshikow se vastasi vaan, että tällainen yritys elikkä komerssi on oleva yhtäpitävä lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten tuumain ja hanketten kanssa. Hän lisäsi vielä hetken perästä, että kruunu tulee tästä voitollekin, koskapa saa lailliset henkirahat.
– "Teidän mielestänne siis?.."
– "Minun mielestäni kaikki käy hyvin".
– "No sitten on toinen asia: minulla ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Manilow ja pääsi kokonansa rauhaan.
– "Nyt on meidän vaan sopiminen hinnasta…"
– "Mitenkä, hinnasta?" kysäsi taas Manilow ja pysähtyi. "Luulettekos te, että minä rupean ottamaan maksua ihmisistä, jotka jossakin katsannossa ovat lopettaneet olemisensa? Jos teihin on tullut tuommoinen, niin sanoakseni, fantastillinen halu, niin minä puolestani annan ne teille ilman mitään korvauksen katsantoa ja otan kauppakirjankin päälleni".
Ankaran muistutuksen ansaitsisi näitten tapausten kirjoittaja, jos hän jättäisi sanomatta, että mielihyvä kokonaan valtasi vieraan näitten Manilow'in sanain perästä. Kaikesta järkevyydestään ja maltistaan huolimatta hän oli vähällä hypähtää ylös niinkuin pukki, joka, kuten tiettyä, tekee tämmöisiä hyppyjä ainoastaan kaikkein kuumimmissa ilon puuskissa. Hän liikahti nojatuolissansa niin kiivaasti, että istuimen villainen päällyskangas halkesi. Manilowkin katsahti häneen vähän kummastuneena. Kiitollisuutensa ylenpalttisuudessa lausui nyt Tshitshikow niin paljon kiitoksia, että toinen kävi aivan hämille, punastui kokonaan, pyöritteli vaan kieltävästi päätänsä ja vihdoinkin sai sanoneeksi, että tämähän ei ole mitäkään, että hän tahtoisi edes jollakin todistaa sydämmessä asuvaa myötätuntoisuutta, sielujen magnetismia; mutta kuolleet sieluthan ovat jossakin katsannossa pelkkää roskaa.
– "Eikä niinkään roskaa", lausui Tshitshikow, puristaen hänen kättänsä. Tässä hän huokasi sangen syvään. Hän oli näköjänsä alttiina vuodattelemaan sydämmen tunteita, ja lausui viimein seuraavat sanat painavasti ja tunteliaasti.
– "Jospa tietäisitte, kuinka suuren palveluksen olette tuolla päältä nähden pelkällä roskalla tehneet miehelle kodittomalle, heimottomalle! Niin, ja todellakin, mitä kaikkea olenkaan ma kärsinyt? kuin mikä laivanhylky ikään keskellä raivoavia aaltoja!.. Mitä ahdistusta, mitä vainoa olen saanut kestää, mitä kurjuutta kokea, – ja mistä syystä? Siitä, että totuutta harrastin, että oli oma-tuntoni puhdas, että ojensin auttavaa kättäni köyhälle leskelle, orvolle osattomalle!" Ja Tshitshikow oikein pyyhkäsi nenäliinallaan silmästä kiertyneen kyyneleen.
Manilow oli kokonaan liikutettu. Kauan aikaa puristelivat ystävykset toistensa kättä ja kauan katsoivat toisiansa silmiin, joissa kyyneleet kiilsivät. Manilow ei tahtonut millään muotoa päästää irti sankarimme kättä, vaan puristelemistaan puristeli sitä niin innokkaasti, ett'ei toinen enää tiennyt, miten saada sitä pois. Vihdoinkin hän hiljalleen nykäisi kätensä irti ja sanoi, että olisi hyvä asia, jos saisi kauppakirjan pikemmin valmiiksi ja jos hän itse pistäytyisi kaupunkiin. Sen jälkeen otti hän hattunsa ja alkoi jättää hyvästi.
– "Kuinka? Aiotteko lähteä jo?" kysyi Manilow, äkkiä toipuen ja melkein säikähtäneenä.
Samassa astui huoneesen rouva Manilow.
– "Lisinka", sanoi Manilow vähän surkean näköisenä, "Pavel Ivanovitsh lähtee jo pois".
– "Pavel Ivanovitsh on kyllästynyt meihin", vastasi rouva.
– "Rouva hyvä, täällä", lausui Tshitshikow, "täällä näin", hän pani käden sydämmelleen, "niin juuri, täällä on säilyvä tämä aika, nämät suloiset hetket, jotka olen teidän luonanne viettänyt, ja, uskokaa minua, ei olisi minulle maailmassa suurempaa autuutta kuin elää teidän kanssanne, elleihän yhdessä talossa, niin kumminkin aivan likityksin".
– "Mutta tiedättekös mitä, Pavel Ivanovitsh?" sanoi Manilow, joka ihastui moiseen ajatukseen. "Eikös tosiaankin olisi hauska elää noin yhdessä, yhden katon alla tahi jonkun jalavan siimeksessä keskustella jotakin niinkuin filosofillisessa katsannossa, tunkeutua syvälle…"
– "Oi, sehän olisi sulaa autuutta!" sanoi Tshitshikow huoaten. "Voikaa hyvin, rouva!" jatkoi hän, suudellen emännän kättä. "Hyvästi, ystävä! Älkää unohtako pyyntöäni!"
"Olkaa varma", vastasi Manilow. "Min' en ota teiltä jäähyväisiä kuin kahdeksi päiväksi". Kaikki astuivat ruokasaliin.
– "Hyvästi nyt, pienoset kultuset!" sanoi Tshitshikow, nähtyään Alkideen ja Themistokluksen, jotka hääräsivät puisen, nenättömän ja kädettömän husarin kimpussa. "Hyvästi, lapsukaiset. Älkää pahaksi panko, ett'en tuonut teille tuomisia, sillä enhän, totta puhuen, tiennyt, että teitä oli maailmassakaan, mutta ensi kerran tullessani tuon varmaankin. Sinulle minä tuon miekan. Tahdotko miekkaa?" – "Tahdon", vastasi Themistoklus.
– "Ja sinulle tuodaan rumpu. Eikö niin, rumpuhan sinulle tuodaan?" jatkoi Tshitshikow, kumartuen Alkideen puoleen.
– "Jumpu!" vastasi Alkides kuiskaten ja luoden silmät maahan.
– "Niin, rumpuhan pojalle tuodaan. Oikein hyvä rumpu, semmoinen, joka panee noin trrr … ram, tararam, tam … tam … trrr … ram. Hyvästi kultamuruseni, hyvästi!" Vieras suuteli sitten häntä otsalle ja kääntyi Manilow'in ja hänen rouvansa puoleen hymyillen, niinkuin tavallisesti hymyillään vanhemmille, kun tahdotaan ilmoittaa heille heidän lastensa viattomuutta.
– "Jääkääs tosiaankin, Pavel Ivanovitsh!" sanoi Manilow, kun kaikki jo olivat astuneet kuistille. "Katsokaa noita pilviä".
– "Pikkuisia hattaroita vaan", vastasi Tshitshikow.
– "Mutta osaatteko te tietäkään Sobakevitsh'in luokse?"
– "Sitäpä juuri tahtoisin tiedustaa teiltä".
– "Sallikaa, niin selitän kuskillenne".
Manilow ilmoitti sitten asian kuskille samalla ystävällisyydellä ja oikeinpa kerran teitittikin häntä.
Kuski, kuultuaan, että ensin on kulkeminen kahden tienhaaran ohi ja vasta kolmannelle käännyttävä, virkkoi:
– "Kyllä koetetaan treffata, hyvä herra".
Niin läksi Tshitshikow, ja kauan aikaa vielä isäntäväki, nousten varpailleen, kumarteli ja viuhtoi hänelle nenäliinoillaan.
Manilow seisoi kauan aikaa kuistilla, silmillään saattaen yhä kauemmaksi poistuvia vaunuja, ja vielä silloinkin, kuin ei vaunuja enää näkynytkään, seisoi hän yhä paikallansa, piippua polttaen. Viimein astui hän kamariinsa, istui tuolille ja rupesi miettimään, iloiten itseksensä, että oli vieraallensa tehnyt vähäisen mielihyvän. Siitä hänen ajatuksensa sitten vähitellen siirtyivät muihin esineihin ja joutuivat vihdoin taivas ties minne. Hän ajatteli ystävysten suloista elämätä, hän ajatteli, kuinka hauska olisi elellä aikojansa kera hyvän ystävän jonkun virran rannalla; sitten kohosi hänelle silta tämän joen yli ja sillalle suunnattoman suuri talo, jossa oli niin korkea torni, että siitä näki itse Moskovankin; ja herttaistahan olisi siellä ylhäällä juoda illalla teetä ulko-ilmassa ja keskustella kaikenlaisista hupaisista asioista. Sitten tulevat he Tshitshikow'in kanssa suureen seuraan, ajaen sinne pulskissa vaunuissa, ja seurassa ovat kaikki lumotut erittäin miellyttävästä kohtelemisesta; ja sitten itse esivalta, saatuansa kuulla senkaltaisesta ystävyydestä heidän välillänsä, koroittaa heidät kenraleiksi, ja niin edespäin, ja viimein tuli jo semmoista, ett'ei hän itsekään saanut enää selvää millään muotoa. Tshitshikow'in kummallinen pyyntö se keskeytti äkkiä kaikki hänen mietteensä. – Miten lie ollutkaan, vaan tämä asia ei ottanut kypsyäkseen hänen päässään: hän käänteli sitä ja väänteli, mutta selvää ei vaan tullut, ja istumistaan hän istui piippua polttaen, jota kesti hamaan illalliseen asti.
Бесплатно
Установите приложение, чтобы читать эту книгу бесплатно
О проекте
О подписке