– "No tämmöinen se oli juttu. Sattui, näet sen, niin, että meidän piti Antti veljen kanssa ja Mihejevan Rietun kanssa, ja oli siinä vielä Väärän Ivaska ja vielä toinen Ivaska, tuolta Punaisilta Rinteiltä, ja sitten vielä Suhorukovan Ivaska ja olihan siellä vielä poikia hyvä joukko: yhteensä oli meitä kymmenkunta, kaksi vuorokuntaa näethän; niin, ja meidän piti olla patahuoneessa yötä, eikä siinä juuri niin pitämistäkään ollut, mutta Nasarow, päällysmies, kielsi: mitäpäs, sanoo, te, pojat, kotia tallustattekaan; huomenna kun työtä on paljon, niin älkää, poikaset, lähtekö kotia ensinkään. Niin sitä sitten jäätiinkin. Maataan tuossa yhdessä, niin Anttu poika rupeaa pakinoimaan: mitähän, sanoo, jos haltija tulisi?.. Eikä näet ennättänyt loppuunkaan vielä puhua Anttu veli, niin jo alkaakin käydä kolista ylhäällä; me näetsen olimme alaalla, mutta kohina kuului ylhäältä, rattaan luota. Siellä, kuulehan, kävelee ja kävelee, ja laudat ne oikein parkuvat ja paukahtelevat. Ei aikaakaan, niin jo kulki päämme kohdalla, ja samassa vesi pauhaamaan rattaassa, ratas pyörimään kolajamaan: ja sulkulaudathan ne olivat sittenkin kiinni! Kovin tuo kävi meille ihmeeksi: – kukas se sulut on nostanut, koska vesi on lähtenyt liikkeelle? No ratas se pyörähti kerran, pyörähti toisen ja pysähtyi sitten. Mutta haltija tuli ylhäältä takaisin ovea kohti ja alkaa sitten astua alas ja astuu, näethän, verkalleen, ei hätäile; mutta portaat ne oikein moukuvat hänen allaan… Jo tuli meidän ovelle asti, tuli ja siinä odottelee ja odottelee … mutta annas kun samassa ovi lennähtää aivan selko selälleen. Kylläpä hätkähtivät pojat; katsahdettiin ovelle päin, ei näy mitään. Mutta äkkiä, kuulehan, lähtee yhden ammeen luota paperiverkko heilumaan ja häilymään, ja veteenkin, näet sen, pulahtaa ja sitten ilmaan kiepsahtaa ja siellä näet noin, noin tuolla lailla lerkkuu huuhtoo, ja sitten taas menee sijalleen. Sitten läksi toisen ammeen luota koukku naulasta irti ja nousi naulaan jälleen; sitten tuntui joku astuvan ovelle ja annas kun se siinä rupeaa yskimään ja köhimään ja kakistelemaan kuin mikä lammas, niin, niin kovaa… Silloin näethän ei muuta kuin pojat kaikki yhteen myttyyn, niin kaaduttiinkin, ja siinä sitten kukin alimmaiseksi koettamaan… Kylläpä säikähtivät pojat silloin".

– "Katsos sitä!" virkkoi Paavo. "Mikähän sitä niin rupesi yskittämään?"

– "En tiedä; kostea ilmako lie yskittänyt vai mitä".

Kaikki vaikenivat hetkiseksi.

– "Eikös perunat ole jo kypsiä?" kysäsi Rietu.

Paavo koetteli.

– "Kovia ovat vielä… Näethän, kuin molahti", lisäsi hän, katsahtaen joelle päin: "hauki tai… Kas tuolla lensi tähti!"

– "Mutta kuulkaas, pojat, mitä minä teille kerron", virkkoi vienolla äänellä Lauri; "isä jutteli sitä tässä menneellä viikolla".

– "No kuullaan", lausui Rietu suojelevaisesti.

– "Tunnettehan te Kaapron, kirkonkylän sepän?"

– "Kyll' tunnetaan".

– "Niin, mutta tiedättenkös te, pojat, minkätähden hän aina on niin alakuloinen eikä mitään puhele? Tiedättenkös? Asia näet on tämmöinen. Kerran – niin sitä isä haastoi – läksi Kaapro metsään pähkinään. No, älähän huoli. Metsään mies meni, mutta sielläpä eksyikin; joutui näet semmoiseen paikkaan, ett'ei enää takaisin osannutkaan. Kyllähän hän siellä kävellä kierteli sinne ja tänne ja jos jollekin haaralle myöhään yöhön asti, mutta tielle ei osannut. Istui tuosta sitten puun juurelle aamun koittoa odottamaan; siihen näet istui ja torkahti. No älähän huoli. Siinä sitä istui mies ja torkkui, niin äkkiä kuulee jonkun kutsuvan häntä. Hän avaa silmänsä – ei ole ketään. Hän torkahti uudelleen – taas kutsutaan. Hän katsoo tirkistelee, niin eikös vaan istukin sinipiika puun oksalla! Siinä istuu ja katsoo häntä ja nauraa kitkattaa niin että on katketa… Kuutamo oli silloin kirkas, niin kirkas, että kaikki näkyi kaikki tyyni. No älähän huoli. Siinä hän istui, sinipiika oksalla, niin puhtoisena ja valkoisena kuin mikä särki tai sorva – niin ja ruutanakin on samanlainen valkoinen, hopeankarvainen. Hätkähti silloin ja sätkähti Kaapro seppä kovin, mutta sinipiika se nauraa nauramistaan ja yhä vaan noin kädellään viittaa häntä tulemaan. Seppä nousi ja oli jo vähällä totella tyttöä, mutta Jumala kai hänet siitä esti: seppä otti ja teki ristin merkin… Ja niin, kuulehan, oli vaikea tehdä ristin merkkiä: käsi, sanoo, oli kuin kivettynyt, ei tahtonut paikaltaan liikahtaa, ei mitenkään… Ei hullumpaa… Mutta annas kun vaan oli tehnyt ristin merkin, niin, tiedättenkös, samassa lakkasi metsän impi nauramasta ja purskahtaa äkkiä itkuun… Siinä hän itkee kallottelee ja kyyneleitä hivuksillansa pyyhkii, ja hivukset, kuulehan, olivat sillä vehreät, kuin pellolla pellava. Istuu tuossa Kaapro seppä ja sinipiika katsoo; viimein niin jo kyselee: Mitä, sanoo, itket, sinä Tapiolan tyttö? Siihen vastaa sinipiika: Miksikä, sanoo, sinä inehmon lapsi, ristin merkin teit? Olisithan voinut minun kanssani elää ilossa ja riemussa loppuun asti. Sitä minä nyt itken ja huolehdin, ettäs teit ristin merkin; enkä tässä minä yksin huolehdi, sinäkin saat huolehtia kuolinpäivääsi asti. Samassa hän katosi näkymättömiin ja samassa älysi Kaaprokin, mistä kautta hän osaa kotiansa, toisin sanoen pois metsästä… Niin, mutta siitä pitäin on hän yhä ollut alakuloinen".

– "Katsos tuota!" virkkoi Rietu, oltuaan kotvasen aikaa ääneti. "Mutta mitenkäs tuommoinen metsän tyttö saattaa sillä tapaa loitsia kristityn ihmisen? Ja eihän Kaapro totellut tyttöä?"

– "No älähän muuta sano!" sanoi Lauri. "Äänikin oli tytöllä hieno semmoinen ja valitteleva kuin sammakolla, – niin oli Kaapro jutellut".

– "Oikeinko isä teillä itse tätä haastoi?" jatkoi Rietu.

– "Itse. Minä olin pankolla ja kuulin kaikki tyyni".

– "Kummallinen juttu. Mitäpäs hänellä olisi surun syytä! Mahtoi hän sentään olla mieliin metsän tytölle, koskapa tämä niin kovin häntä kutsui luokseen".

– "Jopa ja mitä!" puuttui Ellu puheesen. "Hän tahtoi saada Kaaproa luokseen, kutkuttaakseen hänet kuolijaksi, – sitä hän tahtoi. Semmoista ne tekevät, nuo metsän tyttäret".

– "Niin, mutta kyllä täälläkin on metsän tyttöjä", virkkoi Rietu.

– "Eikä ole", vastasi Lauri. "Täss' on puhtaat ja lakeat paikat. Se se vaan vähän kammottaa: joki on näin lähellä".

Kaikki vaikenivat.

Äkkiä kajahti kaukaa pitkällinen, heleä, melkein vaikeroiva ääni, yksi noita omituisia öisiä ääniä, jotka kajahtavat äkkiä kesken syvää hiljaisuutta, kohoavat ylös, seisovat ilmassa ja vähitellen hälvenevät, ikäänkuin kuolehtuen pois. Sä rupeat kuuntelemaan, – tuntuu siltä kuin ei olisi mitään, mutta korvissa soi soimistaan. Tuntui kuin joku oli päästänyt pitkällisen huudon kaukana tuolla, aina taivaan rannassa, kuului sitten kuin olisi joku toinen vastannut hänelle metsästä hienolla, terävällä naurun hihityksellä, ja vähäinen sihaus lensi yli joen pinnan. Pojat katsahtivat toisiinsa ja säpsähtivät…

– "Jes' siunatkoon!" kuiskasi Ellu.

– "Voi teitä lanttuja!" huudahti Paavo. "Olipa siinä nyt säikähdyksen syytä! Hei pojat! Nyt ovat perunat kypsiä".

Kaikki siirtyivät kattilan ympärille ja alkoivat syödä höyryäviä maa-omenia. Junu se vaan ei liikahtanut paikaltaan.

– "Entäs sinä?" kysäsi Paavo, mutta Junu ei tullut mattonsa alta. Pian oli kattila tyhjä.

– "Mutta kuulittenkos pojat", rupesi Ellu haastelemaan, "mitä tässä tuonoin tapahtui Vaarnavitsoilla?"

– "Padollako vai?" kysäsi Rietu.

– "Niin, padolla juuri, vanhalla padolla. Kas se se vasta on noiduttu paikka ja autio semmoinen, ympärillä on alhoja ja rotkoja ja rotkoissa asuu käärmeitä".

– "No mitä siellä tapahtui? Kerro nyt!"

– "Tämmöinen siellä juttu tapahtui. Sinä, Rietu, et sitä taida tietääkään, mutta Vaarnavitsoilla on meillä haudattuna muuan mies, joka oli hukkunut monta, monta aikaa sitten, silloin kuin vielä lampi oli ollut syvä. Hauta näkyy vielä kumminkin, eikä sitäkään enää paljoa näy: kumpu pikkuruinen semmoinen vaan… Tuossa tuonoin kutsui vouti Jeremiasta, koirain hoitajaa: menepäs, sanoo, postia hakemaan, Jeremias. Jeremias se meillä aina postissa käy. Koirat on häneltä kuolleet joka sorkka; mikä lieneekään, mutta ei vaan kestä koirat hänellä, eivätkä ole milloinkaan kestäneet; mutta muutoin hän on hyvä koirain hoitaja. No, äläs huoli! Jeremias lähtee postia hakemaan, ja kuinka lie siellä viivähtänytkin kaupungissa, mutta pöhnässä vaan mies oli paluumatkallaan. Yön selkään hän lähti, ja kirkas oli yö. Kuu kumoitti… Lautan yli kulkee kanssa, semmoinen näet oli hänellä tie. Kulkee, kulkee, niin näkeekin: tuolla hukkuneen miehen haudalla lampaan vuona kävelee, valkoinen semmoinen ja kiharainen ja korea. Annas kun korjaan tuon, arvelee Jeremias; eksyyhän se muutoinkin tänne metsään, ja astuukin hevosen selästä maahan ja ottaa vuonan syliinsä. No niin, vuona ei puhu mitään. Tulee tuosta Jeremias takaisin hevosensa luo, niin tämäkös perimään ja korskumaan ja päätänsä puistelemaan. Sai hän kumminkin heponsa hillityksi, nousi selkään vuona sylissä ja lähtee edelleen, vuonaa pidellen. Katselee siinä lampaan vuonaa, ja vuonakin näethän katselee häntä, suoraan silmiin tuijottaa. Jo vähän niinkuin kammottamaan rupeaa tämä Jeremiasta: enhän muka minä milloinkaan ole nähnyt lampaan vuonan tuolla lailla katselevan ihmistä silmiin. Ei ole sentään millänsäkään, silittelee vaan karitsaansa ja sille puhelee: 'pääkkö pää, pääkkö pää!' Mutta kun vuona samassa aukaisee suunsa ja sanoo samat sanat: 'pääkkö pää, pääkkö pää'"…

Tuskin oli kertoja lausunut viimeisen sanan, niin kaapsahtivat koirat äkkiä pystyyn ja huimasti haukkuen syöksivät nuotion luota, kadoten yön pimeyteen. Pojat säikähtivät joka mies. Junu hyppäsi mattonsa alta. Kiljaisten riensi Paavo koirien perään. Haukunta poistui nopeasti yhä kauemmaksi. Kohta kuului häirityn hevoslauman levoton töminä. Paavo luikkaeli kovaa: "Virkku! Merkki!"… Muutaman silmänräpäyksen perästä haukunta vaikeni: Paavon ääni tuli jo kaukaa. Kului vielä kotvanen. Neuvottomina katselivat pojat toisiansa: mitähän muka tästä tulee… Äkkiä kajahti hevosen juoksun töminä; heti senjälkeen tulla tuoksahti hevonen näkyviin ja pysähtyi aivan nuotion ääreen. Siepaten harjasta kiinni, hyppäsi Paavo alas sen seljästä. Koirat hyppäsivät nekin valon piiriin ja kävivät istumaan, kielet pitkällään.

– "Mitä siellä oli?" kysäsivät pojat.

– "Ei ollut mitään", vastasi Paavo, huiskaisten kädellään hevosta. "Mikä lienee koirain nenään haiskahtanut. Luulin jo sudeksi", liitti hän kylmäkiskoisesti, tiheästi hengittäen koko rintansa leveältä.

Mielihyvällä katselin minä Paavoa. Hän oli varsin miellyttävä tällä hetkellä. Hänen rumilla, nyt nopeasta juoksusta elpyneillä, kasvoillaan paloi rohkeus, uljuus ja luja päättäväisyys. Aseetonna, ei raippaakaan kädessä, oli hän rientänyt yksinään suden kimppuun. "Sepä oiva poika", arvelin minä, katsellessani häntä.

– "Onkos niitä täällä päin nähty sitten, susia näethän?" kysäsi pelkuri Lauri.

– "Paljonhan niitä täällä on aina", vastasi Paavo, "mutt' eivät ne muulloin pahaa tee kuin talvella".

Hän kävi jälleen valkean ääreen. Istuutuessansa laski hän kätensä toisen koiran takkuiselle niskalle, ja ihastunut elukka ei pitkään aikaan liikauttanut päätänsä, kiitollisella ylpeydellä katsellen Paavoa syrjästä.

Junu kömpi jälleen maton alle.

– "Kylläpäs sinä vaan osaat julmia juttuja kertoa, Ellu", virkkoi Rietu, joka, rikkaan talon poikana, oli puheenjohtajan tapaisena (omasta puolestaan hän puhui vähän, ikäänkuin olisi pelännyt kadottavansa oman arvonsa).

– "Ja mikä lie vielä koiratkin riivannut haukkumaan… Niin, kyllä minä olen kuullut, ett'ei se paikka tiellä ole puhdas".

– "Vaarnavitsatko?.. Noiduttu mikä noiduttu! Kuuluvat ne siellä nähneen jo monastikin vanhaa isäntä vainajata. Semmoisessa sanovat kävelevän pitkäliepeisessä nutussa ja yhä vaan hokevan jotakin maasta. Kerran sattui Trofimitsh vaari näkemään hänet. Mitäs sinä, sanoi, isäntä hyvä, Ivana Ivanitsh, maan päältä haet?"

– "Hänkö se siltä oikein kysyi?" keskeytti hämmästynyt Rietu.

– "Kysyi kyllä".

– "Sepä on rohkea mies, tuo Trofimitsh… No entäs sitten?"

– "Kivirikon kukkasia, sanoi, olen hakemassa. Ja niin kolkosti näethän sanoikin: kivirikon kukkasia. – Mitäs sinä, isäntä hyvä, Ivana Ivanitsh, kivirikon kukkasilla teet? – Kovin, sanoi, painaa hauta, Trofimitsh; kovin painaa: pois tekisi mieli, pois tekisi"…

– "Näethän", virkkoi Rietu; "liian vähänkö lie elänyt vai mitä"…

– "Katsos kummaa!" arveli Lauri.

– "Enhän minä luullut kuolleita muulloin saavan nähdäkkään kuin muiston-lauantaina".

[Muiston-lauantaiksi, oikeastaan "vanhempain lauantaiksi", sanotaan sitä lauantaita, jolloin kuolleitten muistojuhlaa vietetään.]

– "Kyllähän kuolleita saa nähdä millä hetkellä hyvänsä", vakuutuksella virkkoi Ellu, joka näkyi muita paremmin tietävän kaikki kyläiset tarut ja taikaluulot. "Mutta muiston-lauantaina saattaa nähdä elävänkin, minä näet tarkoitan, sen, jonka vuoro sinä vuonna on kuolla. Ei tarvitse muuta kuin yöllä menee istumaan kirkon portaille ja yhä vaan katsoo maantielle. Siinä sitten kulkevatkin ohitsesi ne, jotka sinä vuonna kuolevat. Menneenä vuonna kävi meillä Juliana muori kirkon portailla istumassa".

– "No näkikös hän ketä?" kysyi Lauri uteliaasti.

– "No kuinkas muutoin? Ensinkin istui hän kauan, istui, istui, eikä nähnyt ketäkään, ei nähnyt eikä kuullut … joskus vaan näet niinkuin missä koira olisi haukahtanut silloin tällöin… Mutta äkkiä, niin äläs huoli … jo tulee tietä myöten poikanen, pelkkä paita ressu päällä. Juliana muori katsomaan – Irttusen Ivaskahan se on!"…

– "Sekö, joka kuoli tässä kevättalvesta?" keskeytti Rietu.

– "Sama juuri. Astuu näethän eikä päätänsäkään nosta… Mutta kyllä Juliana hänet tunsi… Katselee vielä sitten muori: tiellä akka tulee.

Hän katselemaan, tirkistelemään. – Jes' siunatkoon! itsehän se on Juliana muori, ilpoisen itse!"

– "Ettäkö oikein itse?" kysyi Rietu.

– "Ihan itse".

– "No mutta eihän Juliana vielä ole kuollut?"

– "Eihän ole vielä vuosikaan umpeen mennyt. Mutta katselepas sinä tuota muoria: tuskin enää pystyssä pysyy".

Kaikki vaikenivat jälleen, Paavo viskasi kourallisen kuivia varpuja valkeaan. Selväpiirteisinä mustenivat ne äkkiä leimahtaneessa liekissä, ja sitten ritisemään ja savuamaan ja kiemuroimaan, kohotellen palaneita päitään. Ankarasti vavisten heiahti valo joka haaralle, liiatenkin ylös päin. Äkkiä ilmaantui, mistä lienee tullutkaan, valkoinen kyyhkynen. Se lensi suoraan tähän valon helmaan, pyörähti sitten säikähtäneenä jonkun kerran yhdessä kohdin, heloittaen kuumasta hohteessa, ja katosi, siipiänsä räpsytellen.

– "Tuo on eksyksissä", huomautti Paavo. "Nyt se lentää lepsuttelee kunnes lyö päänsä johonkin, ja mihin päätyy, siihen jääkin aamun koittoon asti".

– "Mutta kuules, Paavo!" kysäsi Lauri, "eihän se vaan ollut autuaan sielu, joka lensi taivaasen? Vai mitä?"

Paavo heitti toisen kourallisen varpuja valkeaan.

– "Saattaa olla", virkkoi hän viimein.

– "Kuules, Paavo", alkoi Rietu, "näkyikös teidänkin kylässä tuo taivaan näky silloin?"

– "Niin sekö, kun aurinko meni piiloon? Näkyi kyllä".

– "Kyllä maar tekin pelästyitte?"

– "Pelästyipä siellä moni muukin. Niinpä meidän herrakin. Kyllähän hän oli jo puhunut siitä ennenkin: tulee muka semmoinen ja semmoinen näky, mutta annas kun se sitten oikein tuli ja pimeni, niin, – niin kuului kovin säikähtäneen herrakin, että oikein… Mutta perheen tuvassa keittäjä muija, kuulehan, mitä teki. Kun vaan pimeys tuli, niin muija otti ja hiilikoukulla särki ja kaasi kaikki padat ja kattilat: kukapas muka nyt enää syömistä kaipaa, kun maailman loppu on tullut. Niin meni vellit ja kermat poroon, että kihisi. Meillä kävi kylässä semmoisiakin huhuja, että maailmaan muka ilmaantuu valkoisia susia, ja ne rupeavat syömään ihmisiä, ja suuri kokko lintu lentoon lähtee ja viimein näkevät Trishkankin".

[Trishkan tarut vivahtavat kertomuksiin Anti-Kristuksesta.]

– "Mitä se Trishka on?" keskeytti Ellu innokkaasti.

– "Mistäs sinä oletkaan, kun ei teillä tiedetä, mikä Trishka on! Trishka, näetsen, on kummallinen mies semmoinen, joka tuleva on; ja se on niin kummallinen mies, ett'ei sitä voi ottaa kiinni eikä sille voi mitään tehdä: niin kummallinen se on. Lähtee esimerkiksi kristityt ihmiset nuijilla häntä vastaan, piirittävät hänet ja saartavat, mutta hän kääntää heiltä silmät niin, että he käyvät toisiansa kolhimaan. Panevat hänet esimerkiksi linnaan. Hän pyytää vettä juodakseen; tuodaan miehelle napolla vettä, mutta hänpä puikahtaa sukeltaa nappoon – ota hännästä kiinni! Panevat hänet esimerkiksi rautoihin; mutta hän kun vaan käsiänsä lyö yhteen kerran, toisen, niin kahleet samassa putoavat pois. Niin, semmoinen mies näetsen lähtee kiertämään kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin ja viettelemään ja kiusaukseen johdattamaan kristityitä ihmisiä … eikä sille mahda yhtään mitään. Semmoinen kummallinen ja kamala se Trishka on"…

– "Niin", jatkoi Paavo tyynellä äänellään, "semmoinen se on, ja sitä nyt odotettiin meilläkin. Vanhat ukot ne puhuivat: kun vaan, sanoivat, alkaa taivaan näky, niin samassa tulee Trishkakin. No äläs huoli. Taivaan näky alkoi, kylän väki kaikki kujalle ja kedolle: mitähän tästä muka tulee. Meillä tiedättehän on aukeat paikat, näkee avaralle. Katsotaan tuossa, katsotaan, – niin eikös vaan tulekin mäen rinnettä alas mies, outo semmoinen ja pää kovin kummallisen näköinen… Silloin kaikki huutamaan: 'Trishka tulee, Trishka tulee!' Ja samassa pakoon joka mies. Kylänvanhin se hyppäsi ojaan; kylänvanhimman akka tarttui kiinni portin-alukseen ja huutaa siinä sitten täyttä kulkkua; oman kartanokoiransakin, näet, peloitti niin pahasti, että se riuhtasihe irti kahleistaan, hyppäsi aidan yli ja ala polttaa metsään. Mutta Kuisman isä, – niin se meni kaurapeltoon ja rupesi siellä ruisrääkkänä huutamaan: eiköhän muka tuo ihmisen hukka edes lintua säälisi ja armahtaisi. Niin säikähtivät kaikki!.. Mutta mäen rinteelläpä kulkikin vaan meidän kylän vanneseppä, Malakias: oli näet ostanut uuden pytyn ja kantoi sitä nyt päässänsä".