Hänen täytyi kiivetä akkunalle ja katsella Päiväkumpua. Se yksin lumen peittämänä, hiljaisena välkkyili päivän paisteessa, miten ennenkin. Tuvan akkunatki kimaltelivat, niissä varmaankaan ei ollut yhtäkään särkynyttä ruutua, haiku vallattomasti tuprueli savutorvesta, josta seikasta hän päätti, että sielläkin keitettiin kirkkoväelle. Siellä varmaankin Synnöve juoksi isäänsä vastaan eikä suinkaan odottanut häneltä selkäsaunaa. Ei Thorbjörn tietänyt, mitä toimiskella, ja kävi yht'äkkiä verrattoman rakkaaksi siskojansa kohtaan. Ingridille oli hän niinkin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, minkä Aslak oli hänelle antanut. Ingrid kävi kiinni hänen kaulaansa, ja hän samoin Ingridin kaulaan: "Rakas, pieni Ingridini, oletko minulle suutuksissa?" – "En suinkaan, Thorbjörn-kultani! Mielelläsi saat heitellä lunta päälleni, miten paljon vaan tahdot". Mutta tuolla portailla joku puisti lunta jaloistansa! Aivan oikein, isä tuo oli; hän näytti suopealta ja hyvältä, sepä vielä vaikeampaa. "Noh", kysäsi hän ja katsahti ympärilleen – ja tuopa kumma, ettei seinäkello paikaltaan romahtanut. Äiti asetti ruoan pöydälle. "Mitä tänne kotiin kuuluu?" kysyi isä pöydän ääreen istuen ja lusikkaan tarttuen. Thorbjörn katsahti äitiin ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Eipä juuri mitään", vastasi äiti tavattoman vitkaan ja aikoi vielä siihen jotakin lisätä, sen Thorbjörn kyllä huomasi. "Minä annoin Aslakille luvan käydä kylässä", lausui hän. – Nyt ollaan alussa, arveli Thorbjörn – ja rupesi Ingridin kanssa niin hartaasti leikkimään, kuin hän ei olisi mitään muuta koko maailmassa ajatellut. Niin kauan ei isä milloinkaan ollut syönyt ja Thorbjörn rupesi laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi neljänteen, aikoi hän koettaa, miten pitkälle voisi laskea neljännen ja viidennen välillä, ja silloin sekaantui hän. Vihdoinkin nousi isä ja lähti ulos. Ruudut, ruudut soivat, pojan korvissa, ja hän tarkasti, olivatko tuvan akkunat kaikki eheät. Niille ei ollut mitään vahinkoa tullut. Mutta nyt lähti äitikin ulos. Thorbjörn otti pienen Ingridin syliinsä ja sanoi niin lempeästi, että tämä kummastuneena tuijotti häneen: "Olkaamme me kahden knltakuninkaisilla, ollaanko?" Siihen Ingrid heti oli valmis. Ja Thorbjörn lauloi että polvensa värisivät:

 
    Niityn kukka
    Pienokainen,
    Kuule mua vähäisen!
    Ja jospa oisit armaani mun,
    Sametti-kaapuun pukisin sun,
    Kullan ja helmin sirotettuun.
    Hitteli, hutteli, hoittaa, —
    Nummella aurinko loistaa!
 

Ja Ingrid vastasi:

 
    Kuningatar,
    Helmetär,
    Kuules mua vähäisen!
    En tahdo olla armaasi sun,
    En huoli pukeida kaapuhun,
    Kullan ja helmin sirotettuun.
    Hitteli, hutteli, hoittaa, —
    Nummella aurinko loistaa!
 

Mutta juuri kun leikki oli hupaisimmallaan, astui isä sisään ja kiinnitti silmänsä Thorbjörn'iin. Hän sulki Ingridin lujemmin syliinsä eikä todellakaan tuolilta pudonnut. Isä kääntyi toisaalle eikä virkkanut mitään: puolen tuntia kului, ei hän vieläkään mitään sanonut, – ja Thorbjörn aikoi ruveta iloiseksi, mutta ei rohjennut. Hän ei tietänyt mitä uskoa, kun isä itse riisui vaatteet hänen päältään; hän alkoi jälleen vähin vapisemaan. Silloin isä häntä hellästi hyväili; ei hän tätä pojan muistaen milloinkaan ennen ollut tehnyt, ja siitä kävi Thorbjörn'in sydän niin lämpimäksi, että pelko katosi hänestä, miten jää auringon paisteessa. Ei hän tietänyt, miten hän sänkyynsä tuli, ja koska ei laulaminen eikä liioin huutaminen käynyt laatuun, laski hän kätensä ääneti ristiin ja rukoili "Isä meidän" kuusi kertaa alusta loppuun ja edestakaisinkin hiljaa itsekseen, – ja nukkuessaan arveli hän, ettei hän ketäkään taivaan alla pitänyt niin rakkaana kuin isäänsä.

Seuraavana aamuna hän heräsi kauheassa tuskassa siitä, ettei hän voinut parkua, sillä nyt kumminkin oli selkäsauna saatavissa. Kun hän silmänsä aukaisi, huomasi hän suureksi iloksensa, että hän oli nähnyt unta vaan, mutta huomasi myöskin kohta, että joku toinen sai selkäänsä; tuo toinen oli Aslak. Sæmund astui edestakaisin laattialla, ja Thorbjörn tunsi tuon astunnan. Tuo lyhytläntä, tanakka mies loi vähän väliä tuuheiden kulmakarvain alta sellaisen katseen Aslakiin, että tämä kyllin tiesi, mitä tuleva oli. Aslak istui suuren tynnyrin pohjalla, jalkojansa hän joko leikutteli sinne tänne, tahi asetti hän ne ristiin allensa. Hän piti vanhaan tapaansa kätensä taskussa ja lakkia päässänsä. Sen alta rippui muutama musta suortuva alas.

Hänen alatikin vähän vino suunsa oli nyt vielä enemmän väärässä. Päätänsäkin piti hän vähän kallellaan ja vilkui Sæmundia syrjästä puoleksi suljettuin silmin. "Niin, poikasi kyllä on pehmeä päästään", sanoi hän, "mutta pahempi vielä on, että hevosesi on noiduttu". Sæmund pysähtyi. "Ilkiö!", huusi hän, niin että tupa kajahti, ja Aslakin silmät painuivat yhä kiinnemmiksi. Sæmund jatkoi astuntaansa; Aslak istui hetkisen ääneti: "Noiduttu se on sittenkin, se on varma!" – ja vilkaisi jälleen Sæmundiin nähdäkseen, mitä tuo vaikuttaisi. "Eipä ole, mutta metsässä se pelkää, se vika sillä on," sanoi Sæmund yhä kävellen; "sinä olet kaatanut puita sen päälle, sinä ilkeä lurjus, ja siitä syystä ei kukaan enää saa sitä metsässä rauhallisesti kulkemaan." Aslak kuulteli hetken aikaa. "Niinpä pidä luulosi! Ei usko ketään turmele. Mutta minä epäilen sen hevostasi auttavan," lisäsi hän ja siirtyi samalla ylemmäksi tynnyrille sekä peitti kasvonsa toisella kädellään. Sæmund aivan oikein lähestyikin häntä ja sanoi hiljaan, mutta tuimasti: "Sinä olet ilkeä …" – "Sæmund!" kuului uunin äärestä; se oli Ingeborg, hänen vaimonsa, joka koki saada Sæmundia vaikenemaan, samalla kun hän rauhoitti nuorimpataan. Lapsi oli jo ääneti, ja nyt Sæmundkin vaikeni; mutta asetti kumminkin niin tanakalle miehelle pienenlaisen nyrkkinsä Aslakin nenän eteen, piti sitä siinä hetkisen, kumartuen vähän eteenpäin ja kiinnittäen polttavat silmänsä häneen. Sitten pitkitti hän taas entistä astuntaansa luoden silloin tällöin pikaisen silmäyksen Aslakiin. Tämä oli aivan vaalea, mutta pilkallinen hymy lepäsi Thorbjörn'iin päin käännetyllä kasvoinsa puoliskolla, ehkei Sæmundiin päin oleva mitään liikutusta osoittanut. "Jumala suokoon meille kärsiväisyyttä!" sanoi hän hetken kuluttua, mutta kohotti samassa kyynäspäätänsä ikäänkuin lyöntiä torjuaksensa. Sæmund pysähtyi äkkiä ja polkaisi laattiaa jalallansa, kiljahtaen kurkkunsa täydeltä: "Älä häntä mainitse, – sinä!" Ingeborg nousi pienokaisinensa ja tarttui lempeästi hänen käsivarteensa. Ei Sæmund häneen silmiään kääntänyt, mutta samassa hänen käsivartensa kumminkin vaipui taas; Ingeborg istautui jälleen. Sæmund käveli edestakaisin, mutta ei kenkään mitään virkkanut. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, lausui Aslak uudestaan: "Niin, hänellä varmaankin on paljo Kuuselassa toimiskeltavaa – hänellä!" – "Sæmund! Sæmund!" kuiskasi Ingeborg; mutta ennen kun se Sæmundin korville ennätti, oli hän syössyt Aslakin luo, joka asetti jalkansa eteen. Se ruhjottiin alas, ja miestä kouraistiin siitä sekä nutun kauluksesta, nostettiin paikaltansa ja heitettiin niin tuimasti kohden suljettua ovea, että oven lauta irtautui ja Aslak lensi suin päin siitä ulos. Ingeborg, Thorbjörn ja kaikki lapset parkuivat ja rukoilivat hänen puolestansa, ja koko perheessä vallitsi tuskallinen hälinä. Mutta Sæmund riensi ulos hänen jäljessänsä, ei hän ehtinyt oveakaan oikein avata, vaan potkaisi sen pirstaleet syrjään, tarttui toistamiseen Aslakiin, kantoi hänet eteisestä kartanolle, nosti hänet korkealle ylös ja heitti voimainsa takaa jälleen maahan. Ja koska hän huomasi, että siinä paikassa oli niin paljo lunta, ettei Aslakiin oikein kipeästi käynyt, asetti hän polvensa tämän rinnalle ja kävi kiinni hänen kasvoihinsa, nosti hänen kolmannen kerran maasta, kantoi hänen lumettomampaan paikkaan miten susi, joka raastaa mukaansa revittyä koiraa, paiskasi hänen jälleen entistään kiivaammin maahan, ruhjoi vielä polvellaan – eikä kenkään voinut arvata, miten tämä leikki päättyisi, ell'ei Ingeborg, lapsi käsivarrellaan, olisi heittäytynyt väliin; "älä meitä kaikkia onnettomuuteen saata!" vaikeroi hän.

Hetken kuluttua istui Ingeborg tuvassa, Thorbjörn puki päällensä, isä astui edestakaisin, joi toisinaan vähän vettä; mutta kätensä vapisi niin, että vesi läikkyi astiasta laattialle. Aslak ei tullut sisään, ja Ingeborg aikoi vähän ajan kuluttua lähteä ulos. "Jää tupaan!" sanoi mies, niinkuin hän ei olisikaan vaimollensa puhunut, ja tämä jäi paikallensa. Eipä pitkältä aikaa kumminkaan kulunut, ennenkun hän itse lähti ulos. Hän ei palannutkaan. Thorbjörn otti kirjansa ja luki, kertaakaan ylös katsomatta, ehkei hän ainoatakaan lausetta käsittänyt.

Myöhempään aamupäivällä oli talo taas entisessä järjestyksessään, ehkä jokaisesta oli ikäänkuin ikävä vieras olisi siellä käynyt. Thorbjörn rohkaisi mielensä ja lähti ulos, ja ensimmäisen, jonka hän oven takana tapasi, oli Aslak. Hän oli laittanut kaikki kapineensa kelkkaan; mutta kelkka oli Thorbjörn'in. Thorbjörn tuijotti häneen, sillä hän oli ilkeän-näköinen. Veri oli hyytynyt hänen kasvoillensa ja sitä oli ympäriinsä tahrattu, hän yski ja koitteli usein rintaansa. Hän katseli hetkisen ääneti Thorbjörn'iä, lausui sitten kiivaasti: "Poika, en voi silmiäsi kärsiä!" Näin sanoen istui hän kaksinreisin kelkkaan ja lähti matkoihinsa. "Katsoa saat, mistä kelkkasi löydät!" sanoi hän nauraen, kääntyi vielä kerran Thorbjörn'iin päin, näyttäen hänelle pitkää nenää. Siten läksi Aslak matkoihinsa.

Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies sinne, isä oli toisinaan poissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa kylässä. "Äiti, mitä tämä merkitsee?" – "Aslak on tämän kaiken saanut aikaan."

Sitten eräänä päivänä kuultiin pienen Ingridin laulavan:

 
    Oi te ihmiskurjat,
    Oikut teill' on hurjat;
    Tyttö kaulaans' kaarruttaa,
    Poika mielens' menettää,
    Emäntä keittoon vettä,
    Isäntä unta vetää.
    Talossa viisain katti,
    Päältä kerman lakkii.
 

Kuulusteltiin tietysti, mistä hän oli oppinut tuon lorun. Thorbjörn oli sen opettanut. Tämä säikähti kovin ja sanoi, että hän oli sen Aslak'ilta oppinut. Silloin sanottiin hänelle, että hän saisi selkäänsä, jos hän vielä itse laulaisi tahi opettaisi tytölle sellaisia remputuksia. Kohta tämän jälkeen kuultiin pienen Ingridin manaavan. Thorbjörn taas käskettiin esiin, ja Sæmund arveli, että paras olisi vähän käyttää vitsaakin samalla, mutta hän itki ja lupasi parannusta niin kauniisti, että hän sillä kertaa pääsi. Seuraavana pyhänä sanoi isä hänelle: "Tänään pääset kotona kiusaa tekemästä; sinun tulee seurata minua kirkkoon."